Koti

  Tapio oli kävellyt jo jonkin aikaa ympäri pihamaata, sipaissut kädellään talon seinälautoja siellä täällä, nojaillut hetken täydessä lehdessä kukoistaviin puihin ja haistellut takapihan vanhaa kukkapenkkiä, joka oli jo aikoja sitten villiintynyt pahasti mutta jossa suurin osa hänen isoäitinsä istuttamista kukista kasvoi vielä täysin tyytyväisinä. Viimeiseksi hän maleksi rauhassa pihan nurkassa piilottelevalle puutarhavajalle. Sekin oli pysynyt melko hyväkuntoisena läpi vuosien, mitä nyt katolla kasvoi sammalta ja ikkunat oli pitänyt vaihtaa muutaman kerran. Joskus hän oli joutunut kumartumaan päästäkseen ovesta sisään, mutta nyt hänen selkänsä oli jo ennestään tarpeeksi kumara. Kynnyksellä Tapio pysähtyi haistamaan vajan ilmaa – siinä tuoksuivat multa, home, ikä ja vanhan rakennuksen laudat. Hän ei tarvinnut montaa askelta saavuttaakseen vajan takaseinän, ja polvet äänekkäästi valittaen hän kyykistyi nähdäkseen pöydän alta pilkottavan seinäkaistaleen. Vanhat kirjaimet näkyivät edelleen himmeinä seinässä: T.L. Hymy silmissään Tapio veti takkinsa taskusta puukon ja kaiversi kirjaimet uudestaan kosteaan laudanpätkään. Saatuaan työnsä tehdyksi hän nousi irvistäen ja pöydästä tukea ottaen pystyyn suunnaten askelensa ovelle.

   Hiekkatiellä talon edessä odotti muuttomiesten rekka ja Tapion pojan oma auto. Huoahtaen Tapio aloitti taivalluksensa pihanurmen poikki kohti autoa, luultavasti viimeistä kertaa. Mennessään hän vilkaisi sisään talon ikkunoista, mutta olisi voinut yhtä hyvin tuijottaa lähes tuntematonta taloa. Huonekasvit oli viety pois ikkunoista, samoin verhot. Maalaukset oli riisuttu seiniltä. Vain kuluneet ikkunankarmit kertoivat, että kyseessä oli juuri hänen talonsa.
   Yhdessä poikansa perheen kanssa hän istuutui autoon. Hiekkatie jatkui siinä noin sadan metrin matkan ennen liittymistään suurempaan tiehen. Risteyksessä hän vilkaisi tienviittaa; sekin oli osa taloa, koko tie oli nimetty hänen isoisänsä mukaan. Puusepäntie. Yhtäkkiä koko tilanne alkoi käsittämättömällä tavalla ahdistaa häntä, ja hän käänsi katseensa kaivaessaan astmapiippua taskustaan.

Take one

   Sellaisina iltoina hiljaisuus oli kaikkialla. Vaalean sininen ja -punainen taivas oli vaiti, kaltaiseni hiljaiset ihmiset sulautuivat jalkakäytävään täyttäen kadut omalla salaperäisellä läsnäolollaan, kissat lähtivät saalistusretkilleen pumpuliset tassut ääneti pensasaitojen väleissä astellen. Noina iltoina olin erottavinani kaukaisuudessa, arkitodellisuuden ja taikauskon, kaupunkien ja satumaailmojen rajoilla, jossa kesäiset niityt olivat vaipuneet ikuiseen iltahämärään, säveliä laulusta, joka soljui läpi luomakunnan, kypsyvien loppukesän hedelmien ja vastasyntyneiden pienten sormien, lempeän aallokon, joka hyväili kaukaisia rantoja. Kuu nousi kiireettömästi kattojen ylle, syysillan kylmyys tuntui vielä miellyttävänä kalliota vasten makaavalla selälläni. Taivaan paino tuntui suurena ja turvallisena maailman yllä. Kosteus nousi suloisen tuoksuisina usvakiehkuroina metsänpohjasta kuin muinaiset henget, suottaret supursua hiuksissaan, ylettämättä kuitenkaan ylhäiselle kalliolinnakkeelleni, joka kohosi kuin saari sumumeren keskellä kaupungin ylle niin kuin se ehkä hyvin kauan sitten, jossain toisessa maailmassa, oli ollutkin.
   Sinä iltahetkenä päästin ajatuksiini pienen, valkoisen valheen, jonka saattaa antaa anteeksi tietävästi myhäillen. Vannoin, että jos saisin nyt sulautua osaksi sitä tiettyä hetkeä, laskeutuvaa hämärää, alkuyön tuoksuja ja vakaata kalliota allani, sen tekisin. Mutta samalla tiesin, ettei nuoruus sisälläni ollut periksiantavaa lajia; se poltti mieltäni tällaisena iäisyyden hetkenäkin kuin jäänne alkutulesta ihmisen sisällä, halusi kokea kaiken, mitä koettavissa oli, rikkoa ja tulla rikotuksi, kadottaa ja löytää, kieriä epätoivon kuiluissa ja kohota sieltä jälleen elämään, suudella jokaista, joka saattoi tuntea maailman ympärilläni.