Minä unohdin olla tässä
ja katosin
kiveyksen rakoihin
kauniisiin sanoihin
sinne, minne vesi huuhtoo pudonneet kukat
katseisiin täynnä
tummuvaa yötä
"Tiedäthän, etten minä ikinä"
Minä muistin
hiukan liian vähän
ja liikaakin
aamut, jotka venyivät kuukausiin
käsien tärinän
kuinka me vähä vähältä
hajottiin myöhäisiin haaveisiin
naurettiin
vaikkei oikeastaan tuntunut siltä
Minä toivoin
mahdottomuuksiin asti
uskoin
hereillä olon eri tasoihin
olemattomiin maailmoihin
osaamatta olla
oikeastaan niissäkään
oikeastaan missään
Olit siinä vieressäni, mutta niin monena sirpaleena, että tuntui mahdottomalta kerätä niitä kaikkia. Ja silti tuntui pakottavasti siltä, että minun olisi pitänyt, sillä et ehkä jaksaisi tehdä sitä itse.
Tähtitorninmäki kuulosti paikalta jostain sadusta, ja siltä se näyttikin keskellä kevään viimeisiä pimeitä öitä; yksinäiseltä saarekkeelta, joka kohosi alapuolella levittäytyvän kaupungin valomerestä. Tähdet saattoi todella erottaa täältä käsin, alempana katuvalot peittivät ne synteettisellä hohteellaan.
En oikeastaan halunnut sanoa mitään, istua vain siinä puhumatta niin kauan, että aika lakkaisi olemasta. Sanojen vääjäämättömyys herätti minussa heikon halun oksentaa.
Tuuli nousi jostain kaupungin siluetin takaa vihaisina puuskina. Nousin ja pudistin kuivuneen ruohon vaatteistani.
"Mennään."
Vesi uursi itselleen satoja pieniä polkuja, joita seuraamalla saavuin joelle. Töyräät viettivät jyrkkinä seinäminä veteen, joka kuljetti mukanaan liejua ja kaarnalaivoja yläjuoksulta. Siellä tuoksui liikkeeltä, virtaavalta vedeltä, ja uskalsin viimein pysähtyä ja istua joenrannan sammaliin ja sulkea silmäni uniin, jotka tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lempeiltä.
Päivän viimeinen, tiikerinoranssi auringonsäde varisti männynoksalta vesipisaroita otsalleni, ja minä heräsin siihen, että oli mentävä. Lähdin yötä vasten, ajatukset koirankorvilla myöhempää pohtimista odottamaan jätetyiksi. Onneksi syksyn yöt olivat pimeitä, niiden kätkössä ei tarvinnut nähdä itseään tai muita. Mutta kaiken saattoi kuulla, lukea huulilta ja kuvitella suuremmaksi. Pimeä jätti sille tilaa, kuvittelulle. Ja kun aamu koitti, löysin itseni makaamasta heinikkoisesta painanteesta helmiäisen ja pastellin värinen aamutaivas pääni päällä. Piirsin käteeni kartan viimeisistä tähdistä ennen kuin ne katosivat lisääntyvään valoon. 'Tähtikartasto', minä kirjoitin niiden yläpuolelle.
Vuosituhannet
toisiamme vastassa
niin hyvässä kuin pahassa
Vältelty katseita
risteyskohdissa
Luoksepääsemättömiä
Kulutettu
omistamalla
itsemme ja
sanomattomia haaveita
Etsitty tyhjiä sivuja
Avaimia
tietämättämme
vailla lukkoa
Ja samaan aikaan
huomaamatta
pakkanen pureutuu meihin öisin
tekee meistä tunnottomia
Jos olisin osannut hukkua paremmin, olisin sen varmaan tehnytkin. Mutta nähtyäni, ettei se selvästikään ollut minua varten, aloin kulkea. Kulkea rannan ja kodin väliä, ja sitten kurkisuolta pellolle ja seuraavalle pellolle. Kuljin olotilojen ja valaistusten väliä, ja minusta tuntui, että osasin sen. Minulla oli yhtä suuri oikeus nähdä kuun tippuvan horisontin taakse kuin kaikilla muillakin, ja se tuntui lohdulliselta. Kuljin itseni eksyksiin.
Löysin kynän sammaleen peittämällä ikilohkareella istuessani. Se oli unohtunut taskuuni, tai ehkä tehnyt itsensä unohdetuksi. Sain musteen juoksemaan hieromalla sitä kämmentäni vasten. Ensimmäisen viivan jälkeen tuli toinen. Piirsin näkyviin luut ja kulkemisen väsymyksen, perille pääsemättömyyden pelon, kunnes tilaa ei enää ollut. Mustetta piti puhallella, että se kuivuisi eikä hankautuisi heti pois. Minä en ollut säilyttäjä niin kuin isoäiti ja ala-asteen luokanopettajani olivat olleet, mutta piirrokseni saatoin pitää. Pelon määrä on vakio, ja kun osa siitä oli tehty näkyväksi kämmenselkääni, sitä oli olemassa vähemmän pääni sisällä.
Kenkäni kuluivat ja kadottivat värinsä. Onneksi ne olivat paksut, muuten ne olisivat hajonneet viikossa. Taivas oli suurimmaksi osaksi harmaa, pilvien läpitunkemattomuus ilkkui minulle ylhäältä päin. Sateesta pidin, vaikken juurikaan sen tuomasta kylmästä. Muistutin itselleni, ettei kaikkea voinut saada, ja jatkoin matkaani eteenpäin. Aina vain eteenpäin.
