Kurjet

   Hiljennyn kuuntelemaan avoimesta ikkunastani kaikuvaa maailmaa, joka ei ole koskaan hiljaa, ja kuvittelen moottoritien valituksen kurkien huudoiksi niiden palatessa kesäksi pohjoiseen.

Yöpakkanen

Kuu on noussut niin korkealle, etten voi enää nähdä sitä ikkunastani. Tahtomattani se tekee oloni surumieliseksi, yksinäiseksikin. Kadut ovat vaienneet, ja kaipaan jonnekin, missä tiet eivät hiljene öisin.

Krusifiksi

Läikytin pöydälle kahvia,
hän piirsi siihen kynnellään ristin
Krusifikseja
ohimenevän maailman
tummissa silmissään, hiuksissaan
suklaakakun murusia
vielä suupielissä;
En tahdo huomauttaa
paitsi saadakseni kenties viedä
sormeni hänen huulilleen - 
Hän on kaunis noin
Erityisesti noustessaan,
lähtiessään

Harvoja totuuksia

Varmastikaan et enää muistaisi, jos kertoisin

miten epämääräisen lähelle, ikuisesti tarkentumattomina

toisiamme pääsimmekään

Tuskin tahtoisit kuulla, kuinka

etsimme toisiamme, yrittäen itse asiassa

vangita oman peilikuvamme,

toteuttaa jokaisen ihmismielen

hullun janon itseemme

kaltaistemme kautta, lasiseinien lävitse

Tänään – ja jokaisena päivänä tätä ennen

mietin, yritätkö koskaan piirtää minua näin

ja häpeän

mutten voi pyytää anteeksi, kuinka 

sietämättömästi

etsin unohtuneita sanojasi

jokaiselta vajaaksi jääneeltä riviltä

Koskaan emme niiden päivien jälkeen

ole käyneet yhtä lähellä

harvoja totuuksiamme

joiden tavoittelemisestakin

aikanamme luovuimme

Sillä niin kävi, että kun kasvoimme

meissä syttyi hehku kuolemattomaan

Kuolleita kulmia

Olen nähnyt tämän huoneen toisina aikoina

Tiedän, että ikkunan edessä oli silloin

pitsiä ja pellavaa

Ja niiden läpi kiivettyään saattoi katolta

erottaa loputtomia puutarhoja ja järven

Nyt ovat päivät alkaneet

yksi kerrallaan vetäytyä omiin varjoihinsa

Varjoihin, joita seuraan niiden

tehdessä matkaa kuolleisiin kulmiin

Tämä huone elää itseäni enemmän,

valittaa, kaikuu ikäväänsä

valon maalatessa seinät punaisesta

sinisen kautta mustaan

ajovalojen halkomaan

Joitakin aikoja sitten me olimme kauniita

näiden umpeen ruostuneiden kattoikkunoiden alla

Joitakin aikoja sitten me olimme erehtymättömiä

ja vasta sen jälkeen itsejämme

Olen alkanut sammuttaa lamppuni öiksi

enkä tiedä, mitä sen pitäisi kertoa

Kenties, etten jaksaisi

nähdä uniltani tätä huonetta

Koillistuuli

Me olemme lähtemättömissä
583 päivää olemme kuluneet pois;
olisipa tuuli noussut aiemmin ja kovempaa
  kun ikuisuus vielä eli sormenpäissämme

Niskani iholla väreilee sanomatta jätettyjä sanoja
kädelläni illan ensimmäiset lumihiutaleet
  kinostuvat
minä huudan autiota katua

Olen jättänyt taakseni helminauhallisen askelia
liian pieniä näin leveälle tielle, 
näin syvään hankeen
tuulen armahdettaviksi ihmisten kiroja
 - me olemme jo unohtuneet

Sataa unta

   Beau ei ollut nähnyt lunta, vaikka Päivänsäde oli puhunut siitä. Entä jos hän olikin puhunut unesta? Sataa unta. Pastellinkirjavia, saippuakuplankeveitä unenriekaleita, jotka hapuilivat tietään suljettujen ikkunaverhojen raoista kajastavassa lämpimässä valossa. Toiset unet olisivat luovutettuja ja toiset puoliavoimista silmistä paenneita. Ne laskeutuisivat rakennusten katoille ja Beaun kulmakarvoihin ja huurtaisivat jäätyessään Päivänsäteen hiukset. Beau saattoi melkein nähdä, kuinka tyttö pyydystäisi yhden unen kämmenelleen ja se olisikin yksi Beaun omista, vadelmien ja sateenharmaiden silmien ja seiniltä rapisevan maalin täyttämistä. Beau yrittäisi kurottaa, ottaa unensa takaisin, mutta se olisi jo ehtinyt sulaa Päivänsäteen lämpimälle kämmenelle ja tyttö olisi kohottanut ihmettelevän katseensa häneen. Ja uni olisi mennyttä, viety, eikä Beau voisi muuta kuin kääntyä kannoillaan ja yrittää uneksia sen takaisin.

   Hän tunsi kylmänväristyksen heräävän niskassaan ja nykäisi huivin koukistettujen jalkojensa päälle. Hän oli tarkkaillut ikkunaa, mutta lumi ei ollut tullut.

   Oli olemassa toisenlaisiakin unia, niitä, joita Beau piti parhaansa mukaan loitolla. Suloisia, kuiskivia, houkutteleviarepiviä unia. Suden hetken unia, jotka saattoivat olla olemassa hänen avonaisten silmiensä edessä silloin, kun hän käänsi päätään tarpeeksi nopeasti. Unia, joilla oli voima nostaa sappineste vihlovana hänen kurkkuunsa ja kaikua päivän valaisemista seinistä.

   Päiväolennot olivat sillä tavalla rajallisia, niillä oli ikiaikainen vaistonsa pimeänpelkoon ja viehätyksensä kiiltäviin esineisiin, nopeammin, intensiivisempää, muttei koskaan rajaa ylittäen; sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka yli Beau oli tanssinut useammin kuin välitti muistaa. Päiväolennot olivat selväpiirteisiä huijareita, kaikki paitsi Päivänsäde, joka saattoi olla maailman ainoa selväpiirteinen rajatapaus. Beau huokaisi pienen samean höyrypilven kylmää lasia vasten ja nousi ikkunalaudalta.