Kuohu

   Viime kesänä punaiseksi maalattu aita helmeilee sateesta, joka on kutonut hiukseni vesipisaroiden kimmeltäväksi verkoksi. Ensin tunnen hyisen, kevättalvisen veden saavuttavan päänahkani, ja pian pisarat jo virtaavat vuolaina jokina otsani uurteista ensin kulmiin, jatkaen siitä matkaansa untuvan peittämille ohimoille ja nenän vieriä pitkin itsepäiselle amorinkaarelle. 
   Sähkökitara ja ajatusta nopeampi rummutus kajahtelevat kuulokkeista yksityiseksi nautinnokseni, jota volume-nappi rajoittaa äidillisen säntillisesti. Haluan kuulla musiikin niin, että se tuhoaa jotain peruuttamattomasti pääni sisällä, antaa äänen kuohua ylitseni ja hukuttaa minut. Sateen hyökkäävä kuohunta rauhoittuu asteittain tunnustelevaksi tihkuksi, jonka pienet neulanpistot tarttuvat hopeahelminä vaatteisiin. Sää on tyhjentänyt jo ennestäänkin hiljaiset kadut edestäni, tavallisesti eloisat lähiöt näyttävät pimeässä vääristyneeltä, post-apokalyptiseltä maisemamaalaukselta. 
   On parempi, että yö on pilvinen. Tällä hetkellä tuntuu lohdullisemmalta olla näkemättä mitään niin vertauskuvallisen kaunista kuin yötaivas jumalatartähtikuvioineen, vaikka tiedänkin niiden siellä olevan.

Ovellasi ei ole nimeä

Ovellasi ei ole nimeä

Ei liioin korvia, jotka kääntyisivät puoleeni

Kun rappukäytävä kajahtelee

Kuolevan eläimen huudoistani

Ovellasi ei ole nimeä

Eikä selkää, joka tuntisi

Siniset sormeni saranoillaan

Tai kuinka postiluukustakin

Yritän löytää valosi

Ovellasi ei ole nimeä

Olisinpa erehtynyt osoitteesta

Runoja

Milloin

Milloin aloin pelätä

toista ihmistä?

Samaanko aikaan

kun aloin pelätä itseäni?

Ei minua opetettu siihen.

Olenko unohtanut

että olet unelma

josta en uskaltanut unelmoida.

Vesilasi

En tiedä

millaista on olla sinä

Ja siksi

palan halusta kysyä

vesilasista tarjottimellasi.

Iltapäiväsade

Olen synteettiset puut.

Oksennan, kunnes on palanut ranka

Olen liejua, valun, liian nuori näin rumaksi.

Olen otsarypyt ja ansaitsemattomia hymyjä,

tahdoton taivas ja särkevät silmät

ja haamuiksi imetyt ihmiset.

Auringonsäde

Puolisokeat silmät

hakeutuvat jälleen ikkunaan

terävämpinä kuin eilen

tai toissapäivänä

sillä hän on nähnyt taivaan.

Uneton

   Sekoitun öljyisiin ääniin, juopuneen miehen houreeseen – olen unettomien William S. Burroughs, mutten kuitenkaan, olen ruumiiton, ajasta ja tilasta irrallinen tyhjyyden muotoinen kappale. Näkökenttäni kaukaisimmilla rajoilla erotan ohikiitävänä mätänevän, orgaanisen aineksen lemun peittämän elämän valvemaailman, joka ei voi kilpailla kaikin kuviteltavissa olevin kontrastein hermoratojen minua varten koristelemalle synapsivirralle. Särkevät silmät ja niiden takana säkenöivät sateenkaaren väriset tähdet. Absoluuttinen, puhekyvyn vievä väsymys, joka saa lihakset nykimään marionettinuken raajojen lailla.