Rajoja

   Kahvila hiljenee selkäni takana, lounastaukoaan viettävien ihmisten aalto on kadonnut siniseen iltapäivään. Nurkkapöydän pukumies on vaihtunut seuralaisineen iäkkäämpään mieheen, jolla on niin hauras ääni, ettei sitä ollut kuulla kassajonossa. Viereisessä pöydässä nelivuotias on saanut syntymäpäivälahjansa ja mankuu palaamaan kotiin. Eläkeläisrouvien seurue törmää ovesta sisään.
   Mitä hämärämmäksi ulkona käy, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä. Saisinko ehkä jäädä yöksi valloittamaani nurkkapöytään? Nabokov teekuppini vierellä. Miten monella muulla tavalla päivänsä voisikaan viettää. En välitä tietää.

   Kuvittelet seuraasi joukon satuolentoja, menninkäisiä baarien ovisyvennyksiin ja keijukaisia paljaiden puunoksien lomaan. Kävelet kävelemistäsi, oli suunta mikä tahansa, kunhan vielä ei tarvitsisi palata kotiin, neljän seinän sisään, aina samojen seinien. 
   Iltapäivä alkaa vaihtua kävellessäsi illaksi. Talvisen auringonlaskun värit ovat maalanneet taivaan, pakkanen kiristyy. Puut ovat mustia verisuonia viilenevää iltavaloa vasten, tie päämäärättömästi mutkitteleva käärme peltoaukean ja kuusimetsän rajalla, ja itse olet askel askeleelta väsyneempi. Et tiedä miksi, mutta jostain syystä päädyt aina rajapaikkoihin. Maailma hämärtyy illan sekoittaessa puiden latvat pastellinväriseen taivaaseen vesivärein. 

Synteettistä

   Saga asui talossa, jossa eli surullisia ihmisiä.
   Sellaisena Lumi oppi tuntemaan 70-lukulaisen kerrostalon, joka lajitovereineen merkitsi rajaa keskikaupungin ja paremman väen lähiöiden välillä. Pihaa ympäröi matala ruusupensasaita, joka sulki sisäänsä myös keinuilla ja hiekkalaatikolla varustetun leikkikentän, jonka pehmeään soramaahan Lumin jalat upposivat sinä päivänä tytön kävellessä kohti keinussa istuvaa Sagaa.
   Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, keinut oli viety pois ja hiekkalaatikko purettu. Talossa ei enää asunut lapsia, vain liian aikaisin vanhenevia vanhempia ja näiden sinne kotiutumattomia poikia ja tyttäriä. Lumi laski ikkunoiden rivistöä - toiseksi ylimmäinen oikealla - ja näppäili puhelimeensa viestin. Alumiiniset sädekaihtimet raottuivat ikkunassa, mustanruskean piikkitukan kehystämät kasvot välähtivät näkyviin. Lumi heilautti kättään ja jatkoi talon varjoisalle takapihalle pään korkeudella riippuvien alimman kerroksen parvekkeiden editse odottamaan. Ilta oli hämärämpi kuin vielä pari viikkoa aiemmin.

Tahdon kirjoittaa

   Vastakkaisella penkillä istuu mies, viisissäkymmenissä, hiusten lyhyt sänki on vetäytynyt ohimoilta kohti takaraivoa. Haluaisin kysyä, mitä hän on menettänyt. Työnsä? Naisensa? Pienen mäyräkoiran, joka oli hänen paras lapsuudenystävänsä? Mies ei anna minulle vastausta, tuijottelee vain ikkunasta ulos kehtaamatta kohdata katsettani.

   Ikkunassa välähtelee lisää menetettyjä asioita. Pelto, joka joskus oli metsä. Polku, jonka lumipeitettä yhdetkään jäljet eivät ole rikkoneet. Haalariin pukeutunut nelivuotias, joka jäi erossa äidille. Kuollut jänis radan pientareella.

   Olen saanut paljon. Minullakin on paljon menetettävää. Ohikiitävän pellon keskellä nököttää haalean vihreä mökki, jollaisessa joku lapsuuteni piirrettyjen vanhuksista tuijotti yksin ikkunaa kymmenen vuotta sitten. Ehkä hän katsoo sieltä nytkin. Tai sitten mökki on tyhjä. Näen matkalla 23 menetettyä asiaa, yhden saavutetun.

   Palatessani on jo pimeää, vain satunnaiset katulamput hehkuvat oransseina talvisen tihkusateen läpi. Vieressäni kaksi naista nojaa toisiinsa kädet löyhästi yhteen liitettyinä. Suljen silmäni ja vajoan ajatuksiini eteenpäin kiitävässä lämmön ja valon saarekkeessamme keskellä ei mitään.

   Tahdon kirjoittaa tanssista, baletista. Siitä, miltä tuntuu kiristää tossut silkkipäällysteineen ja puukärkineen jalkaan ja katsella itseään koko seinän – koko maailman – kokoisesta peilistä. Siitä, miltä tuntuu, kun ruumiin jokainen lihas keskittyy tanssiin, nilkan ojennukseen, aukikiertoon, ryhtiin, puhtaaseen voimaan ja sitkeyteen. Plié, assemblé, relevé.

   Tahdon kirjoittaa tytöstä, jonka menetin, ja jonka näen yhä jokaisessa kadunkulkijassa. Hänellä oli toffeenruskeat kiharat, vilpittömät kasvot ja vihreä takki, eikä mikään muu tytössä enää ole tuttua minulle.

   Tahdon kirjoittaa kukkakimpusta, jonka sain vanhemmiltani kolmentoista vanhana, ja jonka kukkalajeista tunsin vain ruusut.

   Tahdon kirjoittaa lapsuudenkodistani, sen salaperäisestä ullakosta ja satavuotiaasta kellarista, johon minua ei päästetty. Taloa ympäröivästä ruohokentästä hedelmäpuineen, metsässä kiemurtelevista kiviportaista ja leikkimökistä, jonka hyllyille keräsimme mehutetroja. Lammesta, jossa oli sammaleinen pato ja jonka alajuoksulla asui piisami. Puumajoista, joita rakensimme saunan taakse. Ajan tunnusta vanhoissa huoneissa ja vanhoilla tiluksilla, pölyn, lahon ja historian tuoksusta. Tahdon kirjoittaa ihmisiän ja sielun ja kurottaa niiden toiselle puolen.

Niin kuin ei olisi enää aamua

Tyyny, anna minun tukehtua
niin kuin ei olisi enää aamua
vaan jo seuraava ilta ja hän
morfiini kadotus kuolema pimeä
Pimeässä huutaa joku äänettä
että toiset äänet olisivat hiljaa

Viime yön painajaiset valvovat yhä lakanoissani
ja peittävät kasvosi
Yövalo on sammunut
ja, niin,
toivon taas sen lakkaavan olemasta
kipu viha pelko päihtymys multa
ja näinä hetkinä niillä on kaikista eniten väliä

Liikaa,
en osaa sanoa, onko se liian vähän vai paljon,
mutta liikaa se on
Painan silmilleni lapsuuden satukirjat 
ja toivon, että se menee ohi
"se menee ohi", he sanovat

Luolasta

Halveksin teitä,
lehdet hyllyssä
olematta mitään
Ja painukoon matkoihinsa jokainen
kun tuijotan heitä aivan silmien taakse

Ja jos joku sanoo
ettei se riitä, etten minä riitä
niin vastaan myöntävästi
Kurja otus rapaisissa saappaissani

Puolivaloa

Valkoisensininen, auringonnousua edeltävä talviaamun valo heijastuu sisään vastasataneesta lumesta. Hetken aikaa huone on peittynyt pehmeään, mystiseen utuun, joka täyttää varjoisat nurkat ja kaapit. Se ei ole hämärää muttei oikein valoakaan, mutta se on väriä, rauhaa, talvea. Puolivaloa. Se herättää halun nojautua ikkunaan, jotta voisi tuntea kylmän hehkun tämän puolivalon ytimessä. Pienet huurrekukat ikkunassa ovat osa valoa, samoin ikkunalasin taakse jäätyneet, oravan lumeen jättämät jäljet. Istun lasiin nojaten niin kauan, että minustakin tulee valoa, niin kauan, että tunnen ulkoa huokuvan kylmyyden rauhoittavana otsallani ja kuulen tuulen mukana hangella leikittelevien lumikiteiden helinän. Henkäisen kohti ikkunaa, ja huurrepilven keskeltä kasvaa uusia kukkia silmieni edessä.
   Jossain sen puolivalon ytimessä on kaikki. Sitä jokainen kirjoittaja ajaa takaa juosten kilpaa kirjaimiaan vastaan, sitä jokainen juoksija ja tanssija tavoittelee tuntiessaan jokaisen lihaksensa huutavan lepoa. Unohdus, itsensä unohtaminen: lopullinen, aito tunne. Siitä on kirjoitettava, itsessään ja pelkästään siinä kiinni.

Unikuvia

Pitäisi osata olla, olet iso tyttö jo. Katkeruus, väsyneet nyrkit hakkaavat taas seinää, vaikka entisetkään ruvet eivät ole parantuneet. Punainen väri tarttuu, sillä voisi piirtää kuvia seinään. Eläviä kuvia, yhtä vähäisellä tavalla eläviä kuin sinä.

   Mieli palaa kaukaisiin päiviin, monella tapaa parempiin ja huonompiin. Pelkoon, joka ei kuitenkaan tullut ulkoa, niin kuin nyt. Vihaan, jota kuitenkin vain itse tunsit. Se aika ei jättänyt tarttumapintaa, ei pohjaa, ja tietyissä kuvakulmissa koko maailma on irrallinen ja hauras. Linnunluiset hartiat peilissä ovat jonkun muun.

   Kun syy-seuraus- suhteet ymmärretään, pitäisi seurata harmonia, itseluottamus ja ne juuret, joita et ehtinyt kasvattaa. Et ehtinyt, koska olit liian kiireinen epäillessäsi, unelmoidessasi ja kaivatessasi. Mitä tapahtuu juurettomille? mietit rystyset kivistäen, katse vankilasi lasikatossa ja ajatukset jossain kauempana.

   Juurettomat vaeltavat kuumeisesti etsien läpi elämän, ja siksi sinusta tuli keräilijä: katseiden, naurujen, tuoksujen ja sanojen keräilijä, tallettaja, tarkkailija, unikuvien ja paratiisilaulujen palvoja. Mutta juuret eivät kasva sellaiseen maahan, saati sitten koti.