Mielivaltaista

Nouseva taivas

Taivaalla kaksi aurinkoa, toinen laskee, toinen nousee,

ja allani järvenselkä sulaa elohopeaa.

Aamulinnut maalaavat taivaan ja pyyhkivät pois tähdet,

jotka tuikkeellaan johtivat minut tänne .

Minulla on kartoista viisain, ilmansuunnat luen tuulesta.

Kastan käteni pohjattomaan avaruuteen ja luon nahkani.

Synnyn uudestaan siipien havinassa

Ja tuulen kuiskeessa

enkä muista mielen likaa, en erota rantaa, taivasta ja vettä

enkä mikä on ihmisille oikein tai väärin.

Etsien

Kylmettyneenä vieraissa käsissä

Aamunkoitossa siipiesi värinä

Ja valo kaikissa persikan ja ruusun sävyissä.

Jos saisin pyytää, olisiko se liikaa vaadittu

että joku ohjaisi minut kotiin

Juopuneen, joka sammaltaen ja kompastellen

Hapuilee valveen rajoja.

Sillä mitä minä koskaan olen pyytänyt

paitsi vapautusta niistä kahleista,

jotka rakastaen itse kiedoin ympärilleni?

Mitä on ihmisen armo

tässä nousevassa taivaassa ja maassa.

Kiintymys on kummallinen taipumus

…Etsiä jokaisesta tuntemattomasta katseesta armahdusta, armahtajaa, joka koskettaisi siinä osassa minua, joka voidaan tarkimmin määritellä sieluksi, jotain, minkä en itsekään tiennyt olevan olemassa. Osaa, jonka korjaamalla minusta tulisi parempi ihminen ja maailmasta tulisi parempi maailma, jolla olisi antaa ihmisille vastauksia niinä yksinäisinä iltoina, joina he rukoilevat tietäen jumalansa kääntäneen selkänsä heille.

   

   Nostin kasvoni ylös ja mittailin tupakanpuruilta haisevaa katua rekvisiittoineen tietämättä, olinko näyteikkunassa minä vai ohi silmät maahan luotuina matkaavat ihmiset. Ensimmäinen lumihiutale putosi kieppuen kuin epävakaa vene aallokossa, ja löysi lopulta tiensä maahan jyrkän pakkolaskun vauhdittamana. Ensimmäisen jälkeen tulivat toinen ja kolmas, kunnes ne kasvoivat peittäen koko kadun valkoiseen, kengänpohjien alla narskuvaan peitteeseen. Jos olisin osannut piirtää, olisin tehnyt siitä maailman kauneimman taulun; jos olisin ollut säveltäjä, olisin valinnut heleimmät, ehdottomimmat sävelet koskettimistolta ja tehnyt niistä kappaleen. Mutta en ollut kumpaakaan, joten minun oli pakko tarttua kahvikupilliseeni kaksin käsin ja sulkea silmäni siitä juodessani osatakseni edes tuntea jotain erityistä edessäni avautuvaa maisemaa kohtaan.

   

   Kiintymys on kummallinen taipumus. Se kiertyy mystisiksi kuvioiksi kuin tuiskuavien lumihiutaleiden piirtämä, jatkuvasti elävä kuva tai kuin kuppini pohjasta liuennut kaakaojuova, eikä siitä aivan löydä tarttumapintaa, josta ottaa kiinni ja pysäyttää sen mielivaltainen näytelmä. Ärsyynnyn. Millä oikeudella yksikään harhaileva hermoratojen ja kemian muodostama tunne ohjailee meitä? Hörppään kahvini loppuun ja painun ulos kulmat kurtussa. Lumihiutaleet alkavat välittömästi rakentaa pientä kinostaan kaulahuivini päälle vain varistakseen pois askelteni rytmissä. Variskoon kaikki.

Merkityksen vaikeus

   Tanskalaisen Janne Tellerin lukuisia palkintoja voittanut romaani Yhtään (Intet, 2000) herätti julkaisunsa jälkeen kiivasta keskustelua Pohjoismaissa poikkeuksellisella aiheellaan. Kirjassa Teller pohtii olemassaolon merkitystä ja vaikeutta 13-vuotiaiden nuorten näkökulmasta tuoden esiin rajuja puolia myös yhteisöllisyyden voimasta, kapitalistisuudesta ja ihmisyyteen kuuluvasta epävarmuudesta. Yhtään on Tellerin toinen täyspitkä romaani. Tellerin töitä on käännetty yli 13 kielelle ja sovitettu muun muassa näytelmiksi.

   7-luokkalainen Pierre Anton ilmoittaa syyslukukauden ensimmäisenä koulupäivänä tulleensa siihen tulokseen, ettei millään ole mitään merkitystä. Siksi mitään ei myöskään kannata tehdä. Poika jättää poistuessaan luokan oven auki ja muuttaa luumupuuhun, jonka oksilta käsin hän valistaa päivittäin luokkatovereitaan kaiken merkityksettömyydestä.

   Ei kestä kauaa ennen kuin luokka toteaa, että jotain on tehtävä. Kun Pierre Antonia ei saa pois luumupuusta edes kivittämällä, on keksittävä jokin tapa osoittaa, että merkityksellisiä asioita on olemassa. Tästä yrityksestä alkaa vaarallinen leikki, merkityksen kasan kokoaminen, johon jokainen lapsista antaa toisten käskystä jotain itselleen merkityksellistä. Uusien sandaalien ja maastopyörän seuraksi kasaan päätyvät lopulta niin Jeesus risteineen, Elisen kuollut pikkuveli, Jan-Johanin etusormi kuin Sofien neitsyyskin. Teller käyttää kertojanaan erästä luokan tytöistä, ja katkonainen, painokas teksti vie lukijan uskottavasti nuorten ajatuksiin.
  

   Oikeastaan sama tarina on kaikessa absurdiudessaan ja selkäpiitä karmivassa konkreettisuudessaan jokaiselle tuttu. Herättipä merkityksen pohtimisen ihmisen mielessä sitten Pierre Anton, uskonto tai oma epäilys, tietyssä vaiheessa kehitystään ihmisen on maksettava hinta ymmärryksestään ja pohdittava, miksi mitään ylipäänsä tehdään. Kun unohdetaan yleisesti hyväksytyt ajatusmallit siitä, että elämä ja siinä eteneminen olisivat itsessään arvokkaita asioita, voi törmätä ajatukseen, etteivät yhden ihmisen elämä ja tälle tärkeät asiat välttämättä merkitse mitään toiselle ihmiselle. Juuri merkityksen subjektiivisuus vaikeuttaakin minkäänlaisen merkityksen olemassaoloon uskomista, ja varsinkin kirjan varhaismurrosikäisille päähenkilöille on vaikeaa hyväksyä tietty ihmisyyteen kuuluva itsepetos.

   Kun merkityksen kasa tulee lopulta ilmi medialle kaikessa irvokkuudessaan, jokainen kirjan nuorista uskoo, että he ovat lopulta löytäneet merkityksen. Mitä enemmän tiedotusvälineitä heidän pieneen kotikaupunkiinsa virtaa, mitä enemmän haastatteluja tehdään ja kuvia otetaan, sitä vahvempaa on jokaisen luovutetun asian tärkeys. Ulkomaisen taidemuseon mukaan löydetty merkitys maksaa tasan 3 500 000 dollaria, ja nuoret päättävät myydä kasan. Romaanin loppu tiivistyy tähän päätökseen; Pierre Anton suostuu lopulta laskeutumaan puustaan tullakseen katsomaan kasaa, mutta pilkattuaan muita nuoria kasan myymisestä poika tuleekin hakatuksi kuoliaaksi.

   Romaania voidaan syystä pitää rajoja rikkovana. Nuorille suunnattu kirjallisuus on harvoin yhtä pohtivaa ja laadukasta, ja Tellerin ansioksi on luettava myös nuoria lukijoita huomioiva tyyli. ’Yhtään’ on vakavasti otettava nimi, se on periksiantamaton, se ei neuvottele tai tee kompromisseja. Niin eivät tee kirjan nuoretkaan, ja toisiaan jatkuvasti kasvavaan merkityksen todisteluun lietsovat päähenkilöt vaativat maailmalta konkreettisia todisteita ilmiöstä, josta ihminen voi tehdä tiliä vain itselleen. Kuten Pierre Anton totesi, jos millään ei ole mitään merkitystä, elämä ei kannata. Kenties kirjan äärimmäisyyksiin menevät tapahtumat havainnollistavat, mikä lukijasta itsestään on merkityksellistä, ja niin lopulta on mahdollista löytää merkitys, jota kirjan henkilöt eivät tavoittaneet.

   Merkityksettömyyden tunne on nykymaailmassa, keskellä globaalia politiikkaa, mielenterveysongelmia, sairauksia ja vaatimuksia, yleisempää kuin koskaan aiemmin. Kenties merkitys on kätkeytynyt kaikkien sitä kuvastamaan luomiemme ilmiöiden – hyvän palkan, muodin, laajan ystäväpiirin – lomaan, ilmiöiden, jotka eivät sinällään voikaan kuvastaa todellisia motiivejamme ja arvojamme. Jos Yhtään auttaa yhtäkään lukijaa ymmärtämään paremmin oman elämänsä merkityksiä, sillä on arvokas sanoma yhtä varmasti kuin sanan ’yhtään’ luomalla tyhjiöllä. 

                                             

                                                      

Koti

  Tapio oli kävellyt jo jonkin aikaa ympäri pihamaata, sipaissut kädellään talon seinälautoja siellä täällä, nojaillut hetken täydessä lehdessä kukoistaviin puihin ja haistellut takapihan vanhaa kukkapenkkiä, joka oli jo aikoja sitten villiintynyt pahasti mutta jossa suurin osa hänen isoäitinsä istuttamista kukista kasvoi vielä täysin tyytyväisinä. Viimeiseksi hän maleksi rauhassa pihan nurkassa piilottelevalle puutarhavajalle. Sekin oli pysynyt melko hyväkuntoisena läpi vuosien, mitä nyt katolla kasvoi sammalta ja ikkunat oli pitänyt vaihtaa muutaman kerran. Joskus hän oli joutunut kumartumaan päästäkseen ovesta sisään, mutta nyt hänen selkänsä oli jo ennestään tarpeeksi kumara. Kynnyksellä Tapio pysähtyi haistamaan vajan ilmaa – siinä tuoksuivat multa, home, ikä ja vanhan rakennuksen laudat. Hän ei tarvinnut montaa askelta saavuttaakseen vajan takaseinän, ja polvet äänekkäästi valittaen hän kyykistyi nähdäkseen pöydän alta pilkottavan seinäkaistaleen. Vanhat kirjaimet näkyivät edelleen himmeinä seinässä: T.L. Hymy silmissään Tapio veti takkinsa taskusta puukon ja kaiversi kirjaimet uudestaan kosteaan laudanpätkään. Saatuaan työnsä tehdyksi hän nousi irvistäen ja pöydästä tukea ottaen pystyyn suunnaten askelensa ovelle.

   Hiekkatiellä talon edessä odotti muuttomiesten rekka ja Tapion pojan oma auto. Huoahtaen Tapio aloitti taivalluksensa pihanurmen poikki kohti autoa, luultavasti viimeistä kertaa. Mennessään hän vilkaisi sisään talon ikkunoista, mutta olisi voinut yhtä hyvin tuijottaa lähes tuntematonta taloa. Huonekasvit oli viety pois ikkunoista, samoin verhot. Maalaukset oli riisuttu seiniltä. Vain kuluneet ikkunankarmit kertoivat, että kyseessä oli juuri hänen talonsa.
   Yhdessä poikansa perheen kanssa hän istuutui autoon. Hiekkatie jatkui siinä noin sadan metrin matkan ennen liittymistään suurempaan tiehen. Risteyksessä hän vilkaisi tienviittaa; sekin oli osa taloa, koko tie oli nimetty hänen isoisänsä mukaan. Puusepäntie. Yhtäkkiä koko tilanne alkoi käsittämättömällä tavalla ahdistaa häntä, ja hän käänsi katseensa kaivaessaan astmapiippua taskustaan.

Take one

   Sellaisina iltoina hiljaisuus oli kaikkialla. Vaalean sininen ja -punainen taivas oli vaiti, kaltaiseni hiljaiset ihmiset sulautuivat jalkakäytävään täyttäen kadut omalla salaperäisellä läsnäolollaan, kissat lähtivät saalistusretkilleen pumpuliset tassut ääneti pensasaitojen väleissä astellen. Noina iltoina olin erottavinani kaukaisuudessa, arkitodellisuuden ja taikauskon, kaupunkien ja satumaailmojen rajoilla, jossa kesäiset niityt olivat vaipuneet ikuiseen iltahämärään, säveliä laulusta, joka soljui läpi luomakunnan, kypsyvien loppukesän hedelmien ja vastasyntyneiden pienten sormien, lempeän aallokon, joka hyväili kaukaisia rantoja. Kuu nousi kiireettömästi kattojen ylle, syysillan kylmyys tuntui vielä miellyttävänä kalliota vasten makaavalla selälläni. Taivaan paino tuntui suurena ja turvallisena maailman yllä. Kosteus nousi suloisen tuoksuisina usvakiehkuroina metsänpohjasta kuin muinaiset henget, suottaret supursua hiuksissaan, ylettämättä kuitenkaan ylhäiselle kalliolinnakkeelleni, joka kohosi kuin saari sumumeren keskellä kaupungin ylle niin kuin se ehkä hyvin kauan sitten, jossain toisessa maailmassa, oli ollutkin.
   Sinä iltahetkenä päästin ajatuksiini pienen, valkoisen valheen, jonka saattaa antaa anteeksi tietävästi myhäillen. Vannoin, että jos saisin nyt sulautua osaksi sitä tiettyä hetkeä, laskeutuvaa hämärää, alkuyön tuoksuja ja vakaata kalliota allani, sen tekisin. Mutta samalla tiesin, ettei nuoruus sisälläni ollut periksiantavaa lajia; se poltti mieltäni tällaisena iäisyyden hetkenäkin kuin jäänne alkutulesta ihmisen sisällä, halusi kokea kaiken, mitä koettavissa oli, rikkoa ja tulla rikotuksi, kadottaa ja löytää, kieriä epätoivon kuiluissa ja kohota sieltä jälleen elämään, suudella jokaista, joka saattoi tuntea maailman ympärilläni.