Pohjoiseen

 Ihan aluksi on hehkutettava, että mahtavaa, jo 30 lukijaa! Siinä on 30 lukijaa enemmän kuin olisin koskaan uskonut blogini saavan. Paljon kiitoksia kaikille teille seuraajille, toivottavasti postaukset houkuttavat lukemaan jatkossakin. Jatkakaa myös kaikki lukijat omien upeiden blogienne kirjoittamista!



   Isä paukauttaa oven kiinni perässään. Autossa on jo ehtinyt tulla kuuma, aamuaurinko säteilee lähes kohtisuoraan tuulilasin takaa.
   "Se on sitten Jani menoksi", isä tokaisee ja vetää aurinkolasit nenälleen. "Raskas päivä edessä, ehditään hyvissä ajoin. Miesten hommiin." Se vilkaisee lasiensa takaa ja hymyilee.
   "Joo", vastaan ja yritän hymyillä rennosti takaisin. Niin, mitäs me pojat.
   Auto on pian ajettu moottoritielle, joka jatkuu suorana viivana satoja kilometrejä kohti pohjoista. Tie on vielä vapaa muusta liikenteestä, matka taittuu varmasti nopeasti ensimmäisinä tunteina. Isä napsauttaa radion päälle ja jokin puheradion nauhoitus täyttää auton. Mies ehtii puhua jonkin aikaa talouden heilahteluista ennen kuin isä avaa jälleen suunsa.
   "Se sun vaari ehti kerätä melkosen määrän rojua sille metsästysmajalleen. Suurin osa menee varmaan roskiin, mut otetaan nyt ainakin parhaat huonekalut mukaan. Ja aseet tietysti, ne on varmaan vieläkin hyvässä kunnossa."
   "Sille majalleko se sitten kuoli?" Vilkaisen isää silmäkulmasta. Se pitää katseen tiukasti horisonttiin katoavan tien päässä.
   "Joo. Sieltä se Korhonen vai mikä lie Kemppanen se oli... sen löysi."
   Nyökkään, vaikken ole varma, näkeekö isä. Haluaisin sanoa, että yhtä kiusallista tämä on minullekin. Yleensä hänellä oli äiti tai Joakim turvanaan niitä tilanteita varten, kun meille kahdelle ei löytynyt yhteistä kieltä. Radiossa miehen puheessa risteilevät Kreikka, Venäjä ja yrittäjyys.

Wiener Blut

   Mies kulkee nautiskelevan hitaasti läpi betoninkovien käytävien, mittailee tätä omien käsiensä luomusta, henkilökohtaista helvettiään ja taivastaan. Askeleiden rytmissä on ylitsepääsemättömän rivo kaiku. Ulkoa kengänpohjissa kulkeutunut tuore lumi varisee ja sulaa vähitellen kristallipisaroiksi kivilattialle. Ulkomaailmalla ei ole pääsyä tänne, se on eristetty ja muutettu toisarvoiseksi todellisuudeksi, jota käytävien seiniä koristamaan ripustetut enkelit tuskin enää muistavat. Peto jatkaa kulkuaan, määrätietoisesti, kuten aina. Pimeys on laskeutunut.    

Tarpeettoman synkkää

   Kuoleman konkretia iski minuun ensi kerran ollessani yhdentoista. Vietimme äitini kanssa viikon Keski-Suomessa hiljaiselle leirintäalueelle pystytetyssä teltassa. Alueen ohitse virtasi kirkasvetinen joki.

   Muistan itkeneeni itseni uneen useana iltana tuon viikon aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mitään erityistä ei näennäisesti ollut tapahtunut, kenties vain vieraat maisemat ja ihmiset herättivät ajatuksen, mutta kuoleman kylmänkova tajunta iski yllättäen. Ymmärsin, että jonain päivänä minun on osattava päästää irti äidistä, isästä, veljestä, parhaasta ystävästänikin. Ja itsestäni. Kirosin sodat ja terroristit. Kysyin äidiltä, miten ihmiset voivat kyetä tappamaan toisiaan, eivätkö he olleet heränneet kuoleman ajatukseen ja valvoneet öitä sitä miettien? En kyennyt löytämään selitystä julmuudelle, jolla muilta eläviltä, hengittäviltä, tuntevilta ja ajattelevilta ihmisiltä riistettäisiin näiden ainoa elämä tai rakas omainen.

   Sittemmin olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään aihetta; kuoleman tajunta ei ole poissa, en vain uskalla kohdata sitä uudestaan. Yritän tällä kertaa kaventaa railoa itseni ja kuolemanpelkoni välillä ystävällisemmin, rationaalisemmin ja vailla pakokauhua – tuttavallinen lähestyminen on loppujen lopuksi vielä omissa käsissäni. Mitä minä jään kuollessani kaipaamaan?

   Kehoani, jonka kanssa olen tuntenut elämäni parhaat asiat: pakkastuulen kasvoillani, tärkeiden ihmisten kosketukset, Atlantin suolaiset alkukesän aallot. Jään kaipaamaan joka ikistä särkevää lihasta ja mustelmaisia polviani. Fyysinen rasitus on aina ravistanut minut hereille, pois unimaailmasta, johon olen toisinaan tuntenut hukkuvani. Kipukin on tuntunut liittolaiselta, sillä se kertoo minulle, että olen elossa.

   Rakkaitani. Kirjoituskäteni pysähtyy heitä ajatellessani.

   Jään kaipaamaan oppimista. Muistelen yhtäläisellä lämmöllä isältäni oppimaani taitoa erottaa puulajit toisistaan ja kantapään kautta löydettyjä vahvuuksia kuin myös taitoa lukea kirjoja vieraalla kielellä ja ymmärrystä siitä, miten mantereet liikkuvat.

   Mitä kadun? Niitä loputtomia päiviä, jotka olen uhrannut kurjuudelle ja epätoivolle. Sen tiedän.

   Ne ihmiset ovat harvassa, jotka eivät pelkää kuolemaa – niin ainakin luulen. Olen yhä kovin lähellä sitä 11-vuotiasta, joka ei onnistunut nukahtamaan elämän lopun pimeyttä pohtiessaan, mutta haluan löytää tavan elää, nähdä ja kokea niin, että voin lopulta kohdata ihmisyyden viimeisen suuren seikkailun arvokkaasti ja pystypäin.