Revitty

   Jos sanat loppuvat, loppuu kaikki. Kyse on vain tuottamisesta, etsimisestä ja hyvällä onnella löytämisestä. Löytämistäkin voi harjoitella.
    Mistä haluan kertoa? Pohjoisen tuulisista tunturilaista, yöstä keskellä peltoa. Pimeässä ensiaskeliaan ottavista peuranvasoista. Kauniista asioista, joita ei ole vaikeaa ajatella.
   Kerro oksentamisesta ja siitä, kuinka se lyö elimesi veriseksi lihakimpaleeksi sisälläsi ja saa silmäsi vuotamaan vettä. Luonnottomuudesta. Yksin huoneissaan kirkuvista ihmisistä, tai mikä pahempaa, ihmisistä jotka kirkuvat, mutta joita ei koskaan tulla auttamaan. Mustan Raamatun nimeen toimitetuista uhreista, joiden veri valutetaan hopeapikariin ja juodaan käsistä käsiin pikaria kuljettaen, veri huulilta huulille. Kerro taudeista, jotka tappavat miljoonittain lapsia viidakon syvässä kohdussa, lapsia, joiden hengitys korisee ja joiden yllä kärpäset lentävät odottaen kärsimättöminä saavansa laskeutua. Maapallo on kovin pieni, ja kaikkia sen puolia leimaa ihmiskunnan vitsauksena järjen ja hulluuden välinen yö. Loputtomuus katsoo ihmistä silmästä silmään siellä, missä hän on tarpeeksi uskalias raottamaan makuuhuoneensa ovea, ja tietää, että ihminen räpäyttää ensin. Lapsena vedit peiton pääsi yli jos et saanut unta välttyäksesi näkemästä huoneesi nurkista ryömiviä painajaiskuvia raajat nivelistään luonnottomissa asennoissa roikkuen, tyhjät silmät naulittuina sinuun. Ihminen maksaa hinnan ymmärryksestään joka päivä, joka hetki, ja ylimääräiset saatavansa perivät heti sen jälkeen uskonnot profeetallisine johtajineen. Kirkot ovat bordelleja niille, jotka pelkäävät bordelleja, ja tuli hävittää yhtäläisesti molemmat väsyneen puun itkiessä vapautustaan liekeissä ja savussa.
   Puolitoista sivua ja sinä olet paha, provosoitavissa.

Tarpeettoman synkkää

   Kuoleman konkretia iski minuun ensi kerran ollessani yhdentoista. Vietimme äitini kanssa viikon Keski-Suomessa hiljaiselle leirintäalueelle pystytetyssä teltassa. Alueen ohitse virtasi kirkasvetinen joki.

   Muistan itkeneeni itseni uneen useana iltana tuon viikon aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mitään erityistä ei näennäisesti ollut tapahtunut, kenties vain vieraat maisemat ja ihmiset herättivät ajatuksen, mutta kuoleman kylmänkova tajunta iski yllättäen. Ymmärsin, että jonain päivänä minun on osattava päästää irti äidistä, isästä, veljestä, parhaasta ystävästänikin. Ja itsestäni. Kirosin sodat ja terroristit. Kysyin äidiltä, miten ihmiset voivat kyetä tappamaan toisiaan, eivätkö he olleet heränneet kuoleman ajatukseen ja valvoneet öitä sitä miettien? En kyennyt löytämään selitystä julmuudelle, jolla muilta eläviltä, hengittäviltä, tuntevilta ja ajattelevilta ihmisiltä riistettäisiin näiden ainoa elämä tai rakas omainen.

   Sittemmin olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään aihetta; kuoleman tajunta ei ole poissa, en vain uskalla kohdata sitä uudestaan. Yritän tällä kertaa kaventaa railoa itseni ja kuolemanpelkoni välillä ystävällisemmin, rationaalisemmin ja vailla pakokauhua – tuttavallinen lähestyminen on loppujen lopuksi vielä omissa käsissäni. Mitä minä jään kuollessani kaipaamaan?

   Kehoani, jonka kanssa olen tuntenut elämäni parhaat asiat: pakkastuulen kasvoillani, tärkeiden ihmisten kosketukset, Atlantin suolaiset alkukesän aallot. Jään kaipaamaan joka ikistä särkevää lihasta ja mustelmaisia polviani. Fyysinen rasitus on aina ravistanut minut hereille, pois unimaailmasta, johon olen toisinaan tuntenut hukkuvani. Kipukin on tuntunut liittolaiselta, sillä se kertoo minulle, että olen elossa.

   Rakkaitani. Kirjoituskäteni pysähtyy heitä ajatellessani.

   Jään kaipaamaan oppimista. Muistelen yhtäläisellä lämmöllä isältäni oppimaani taitoa erottaa puulajit toisistaan ja kantapään kautta löydettyjä vahvuuksia kuin myös taitoa lukea kirjoja vieraalla kielellä ja ymmärrystä siitä, miten mantereet liikkuvat.

   Mitä kadun? Niitä loputtomia päiviä, jotka olen uhrannut kurjuudelle ja epätoivolle. Sen tiedän.

   Ne ihmiset ovat harvassa, jotka eivät pelkää kuolemaa – niin ainakin luulen. Olen yhä kovin lähellä sitä 11-vuotiasta, joka ei onnistunut nukahtamaan elämän lopun pimeyttä pohtiessaan, mutta haluan löytää tavan elää, nähdä ja kokea niin, että voin lopulta kohdata ihmisyyden viimeisen suuren seikkailun arvokkaasti ja pystypäin.

Hyppy

 Valtameri huokaisi välinpitämättömästi, oli se niellyt kitaansa ihmisiä ennenkin, samoin kuin loputtoman määrän kuonaa ja kuolemaa. Väkijoukkokin hajaantui nälkänsä tyydytettyään, eikä kukaan heistä maininnut myöhemmin totuutta, jos sitä ylipäänsä muisti. Kohtalon punos oli tullut solmukohtaansa, ja siitä eteenpäin se jatkui jälleen sävyisänä kehränä, jossa näyttämöt seuraavat toisiaan, masentuneet hyppäävät ja ihmisjoukot yrittävät estää. Kun on antanut näylle pikkusormen, se ahmaisee kyynärpäätä myöten, eikä vain alkuperäistä kohdettaan; se nielaisee mielen, joka ajan myötä pakenee vesimassojen alla mätänevästä kallosta ollakseen yhtä suuremman järjen kanssa. Illalla ihmiset istuvat kotisohvilleen, he ovat ansainneet aviopuolisonsa keittämän teekupillisen, ja seuraavat televisiosta uutta, herkullista, nälkäistä, shokeeraavaa, eloisaa, limaista, kehnoa, loppumatonta saippuasarjaa.

Niin kuin ei olisi enää aamua

Tyyny, anna minun tukehtua
niin kuin ei olisi enää aamua
vaan jo seuraava ilta ja hän
morfiini kadotus kuolema pimeä
Pimeässä huutaa joku äänettä
että toiset äänet olisivat hiljaa

Viime yön painajaiset valvovat yhä lakanoissani
ja peittävät kasvosi
Yövalo on sammunut
ja, niin,
toivon taas sen lakkaavan olemasta
kipu viha pelko päihtymys multa
ja näinä hetkinä niillä on kaikista eniten väliä

Liikaa,
en osaa sanoa, onko se liian vähän vai paljon,
mutta liikaa se on
Painan silmilleni lapsuuden satukirjat 
ja toivon, että se menee ohi
"se menee ohi", he sanovat