Olemassa

   Ilkan kuumeinen katse haroi laskevan illan violetiksi maalaamia katuja ja niiden sivuilta kaikkialla kohoavia harmaakylkisiä betonitorneja, kadunkulma kadunkulman jälkeen, käännös, toinen. Pojan askeleet olivat kasvaneet ensin harppauksiksi ja siitä puolijuoksuksi, sillä aurinko oli jo ehtinyt kadota kaupungin siluetin taakse ja hän etsi, etsi hellittämättä.
   Ohi vilahti puistoja, ennen aikaansa tummenneita ja umpeen kasvaneita, vailla pintaa, johon tarttua. Rakennusten varjot kulkivat hänen ylitseen, vielä ei ollut aika sytyttää katuvaloja, vaikka hämärä ryömi kaupungin katoksista ja porttikongeista Ilkan silmiin, suuhun, nenään, kunnes hänen edessään oli kuilu, pudotus, joka pakotti pojan seisahtumaan.
   Satama oli autio, meri hiljennyt lähestyvästä talvesta. Raudanharmaat laineet pyyhkivät satama-altaan graniittista reunaa. Ilka nosti katseensa suuret pupillit veden yli hohtavassa valossa välkkyen. Vastaranta oli kaukana, mutta olemassa.

Niin kuin ei olisi enää aamua

Tyyny, anna minun tukehtua
niin kuin ei olisi enää aamua
vaan jo seuraava ilta ja hän
morfiini kadotus kuolema pimeä
Pimeässä huutaa joku äänettä
että toiset äänet olisivat hiljaa

Viime yön painajaiset valvovat yhä lakanoissani
ja peittävät kasvosi
Yövalo on sammunut
ja, niin,
toivon taas sen lakkaavan olemasta
kipu viha pelko päihtymys multa
ja näinä hetkinä niillä on kaikista eniten väliä

Liikaa,
en osaa sanoa, onko se liian vähän vai paljon,
mutta liikaa se on
Painan silmilleni lapsuuden satukirjat 
ja toivon, että se menee ohi
"se menee ohi", he sanovat

Puolivaloa

Valkoisensininen, auringonnousua edeltävä talviaamun valo heijastuu sisään vastasataneesta lumesta. Hetken aikaa huone on peittynyt pehmeään, mystiseen utuun, joka täyttää varjoisat nurkat ja kaapit. Se ei ole hämärää muttei oikein valoakaan, mutta se on väriä, rauhaa, talvea. Puolivaloa. Se herättää halun nojautua ikkunaan, jotta voisi tuntea kylmän hehkun tämän puolivalon ytimessä. Pienet huurrekukat ikkunassa ovat osa valoa, samoin ikkunalasin taakse jäätyneet, oravan lumeen jättämät jäljet. Istun lasiin nojaten niin kauan, että minustakin tulee valoa, niin kauan, että tunnen ulkoa huokuvan kylmyyden rauhoittavana otsallani ja kuulen tuulen mukana hangella leikittelevien lumikiteiden helinän. Henkäisen kohti ikkunaa, ja huurrepilven keskeltä kasvaa uusia kukkia silmieni edessä.
   Jossain sen puolivalon ytimessä on kaikki. Sitä jokainen kirjoittaja ajaa takaa juosten kilpaa kirjaimiaan vastaan, sitä jokainen juoksija ja tanssija tavoittelee tuntiessaan jokaisen lihaksensa huutavan lepoa. Unohdus, itsensä unohtaminen: lopullinen, aito tunne. Siitä on kirjoitettava, itsessään ja pelkästään siinä kiinni.