Ilkan kuumeinen katse haroi laskevan illan violetiksi maalaamia katuja ja niiden sivuilta kaikkialla kohoavia harmaakylkisiä betonitorneja, kadunkulma kadunkulman jälkeen, käännös, toinen. Pojan askeleet olivat kasvaneet ensin harppauksiksi ja siitä puolijuoksuksi, sillä aurinko oli jo ehtinyt kadota kaupungin siluetin taakse ja hän etsi, etsi hellittämättä.
Ohi vilahti puistoja, ennen aikaansa tummenneita ja umpeen kasvaneita, vailla pintaa, johon tarttua. Rakennusten varjot kulkivat hänen ylitseen, vielä ei ollut aika sytyttää katuvaloja, vaikka hämärä ryömi kaupungin katoksista ja porttikongeista Ilkan silmiin, suuhun, nenään, kunnes hänen edessään oli kuilu, pudotus, joka pakotti pojan seisahtumaan.
Satama oli autio, meri hiljennyt lähestyvästä talvesta. Raudanharmaat laineet pyyhkivät satama-altaan graniittista reunaa. Ilka nosti katseensa suuret pupillit veden yli hohtavassa valossa välkkyen. Vastaranta oli kaukana, mutta olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olit? Kiitos kommentista!