Sataa unta

   Beau ei ollut nähnyt lunta, vaikka Päivänsäde oli puhunut siitä. Entä jos hän olikin puhunut unesta? Sataa unta. Pastellinkirjavia, saippuakuplankeveitä unenriekaleita, jotka hapuilivat tietään suljettujen ikkunaverhojen raoista kajastavassa lämpimässä valossa. Toiset unet olisivat luovutettuja ja toiset puoliavoimista silmistä paenneita. Ne laskeutuisivat rakennusten katoille ja Beaun kulmakarvoihin ja huurtaisivat jäätyessään Päivänsäteen hiukset. Beau saattoi melkein nähdä, kuinka tyttö pyydystäisi yhden unen kämmenelleen ja se olisikin yksi Beaun omista, vadelmien ja sateenharmaiden silmien ja seiniltä rapisevan maalin täyttämistä. Beau yrittäisi kurottaa, ottaa unensa takaisin, mutta se olisi jo ehtinyt sulaa Päivänsäteen lämpimälle kämmenelle ja tyttö olisi kohottanut ihmettelevän katseensa häneen. Ja uni olisi mennyttä, viety, eikä Beau voisi muuta kuin kääntyä kannoillaan ja yrittää uneksia sen takaisin.

   Hän tunsi kylmänväristyksen heräävän niskassaan ja nykäisi huivin koukistettujen jalkojensa päälle. Hän oli tarkkaillut ikkunaa, mutta lumi ei ollut tullut.

   Oli olemassa toisenlaisiakin unia, niitä, joita Beau piti parhaansa mukaan loitolla. Suloisia, kuiskivia, houkutteleviarepiviä unia. Suden hetken unia, jotka saattoivat olla olemassa hänen avonaisten silmiensä edessä silloin, kun hän käänsi päätään tarpeeksi nopeasti. Unia, joilla oli voima nostaa sappineste vihlovana hänen kurkkuunsa ja kaikua päivän valaisemista seinistä.

   Päiväolennot olivat sillä tavalla rajallisia, niillä oli ikiaikainen vaistonsa pimeänpelkoon ja viehätyksensä kiiltäviin esineisiin, nopeammin, intensiivisempää, muttei koskaan rajaa ylittäen; sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka yli Beau oli tanssinut useammin kuin välitti muistaa. Päiväolennot olivat selväpiirteisiä huijareita, kaikki paitsi Päivänsäde, joka saattoi olla maailman ainoa selväpiirteinen rajatapaus. Beau huokaisi pienen samean höyrypilven kylmää lasia vasten ja nousi ikkunalaudalta.