"Joonatan, minä näen valon"

   Hunajapurkin kylki on tahmannut sormet, huulille on jäänyt kevyt kerros sokeria, eikä Ilka huomaa nuolevansa niiltä hajamielisesti muistoja lapsuudesta. Niistä aamuista, joina äiti oli ensin kokeillut tulikuumaa otsaa ja istuttanut Ilkan sitten sohvan nurkkaan peittojen alle.
   Äiti ei ollut koskaan ollut hyvä sellaisessa, mutta Veljeni Leijonamielessä sairaille lapsille oltiin keitetty hunajavettä, ja hän oli kävellyt kauppaan hakemaan muovisen purkin hunajaa ja lämmittänyt liedellä vettä hiukan liian kuumaksi. Nyt Ilka on lämmittänyt veden itse, hunajaa on vähemmän kuin äidin valmistamissa mukillisissa oli ollut.
   Ikkunalaudalta avautuu näkymä 1900-luvun alun peltikattojen punaiseen ja vihreään mosaiikkiin ja hätäisenä nousseeseen aamuun. Taivas kattojen yllä on samaa väriä kuin kupissa pyörteilevä juoma, jonka pinnalle hunaja on alkanut saostua pieniksi pilvenrepaleiksi.

Hirviö

Kynsi tunkeutuu rintakehäni lävitse ja uppoaa seinään lapaluideni välissä. En voi raottaa silmiäni auringonnousua vasten.
  Tämä en ole minä.
Joku yrittää raapia tiensä ulos ohimoideni välistä, silmien yläpuolelta.
Kieleltäni vuotaa lämpöä repaleisille huulille. Hampaiden kärjet repivät jälleen jotain auki. En voi olla nuolematta niitä, vaikka kieleni on turta.
Karvas neste valuu leualtani maahan, vuotaa lammikoksi. Kyyristyn ja juon.
  Tämä en ole minä.
Kiven rosoinen reuna hyväilee sormiani. Nostan sen pääni ylle, melkein pudotan. Heitän.
Toinen kynsi on tehnyt tietään oikealta solisluulta oikeaan olkapäähän. Sillä ei ollut koskaan aikaa olla täydellinen.
Pimeän tultua annan kylmän ryömiä sisääni. 
Mitä turhia, nyt enää. Tämä olen minä.

                                ©Anni Taponen

23.11.

   Pöydälle on tuotu kaksi tekokukkaa, synteettisen palavan oransseja kehäkukkajäljitelmiä. Tyhjälle pöydälle vailla maljakkoa hylättyinä ne näyttävät yhtä nuutuneilta kuin elävät esikuvansa voisivat näyttää tämän kelmeän sairaalavalon alla. Konteksti puuttuu, niin kuin se on tuntunut puuttuvan koko päivästä hätäisine pakkasineen ja kitkerine teekupillisineen. Merkitys tuntuu vielä hapuilevan viikonloppua, yhdessä katettua aamiaispöytää ja aamuöisin nurkkaan asetetun jalkalampun valossa käytyjä juopuneita keskusteluja. Kaikki muu on heijastuspintaa.

   Nousen ja poistun valittavasta ovesta tyhjään käytävään, kukaan ei kehtaa kysyä miksi. Harmaanvihreät seinät jäävät kaikumaan ulko-oven iskeytyessä kiinni perässäni.

   Puisto on pimeä ja nielee valoa pensaiden jäätyneisiin onkaloihin. Hengitys höyryää vanhaa ilmaa ja nousee pääni ylitse näkymättömiin. Pakkanen polttelee rohtuneita huulia. Maailma on aavistuksen nopeampi kuin eilen tai toissapäivänä, sillä on kiire kulkea ohitseni, koska en johda sitä mihinkään suuntaan. Istun puistonpenkille, katuvalojen vihreän kehän ulkopuolelle, ja suljen silmäni pimeän toisella puolella kiitävältä elämältä.

Marraskuu

                                                       Marraskuun kadut
                                                         syövät pimeän
                                               yhtä varmasti kuin valonkin;
                                                  onneksi maailma nukkuu
                                               sillä me olemme sen aaveita
                                              me ja kaikki muut levottomat
                                                   auringon selän takana
                                                               Halla
                                               hiipinyt sormiini yön aikana
                                                 tehnyt aamunnousuista
                                                         tunnottomia
                                                       särkeviä silmiä
                                            aamukuuden iho kylmänväreillä
                                                    etelään vievät junat 
                                                       alati liikkeessä

Meripihkaa

Tänään
minä kerään
kaikki ne sanomatta jätetyt sanat 
karttaamattomiin uniin 
Pyyhin silmäsi, 
meripihkaa
niin kuin susilla

"Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                 Minä unohdin olla tässä
                                                          ja katosin
                                                     kiveyksen rakoihin
                                                     kauniisiin sanoihin
                                  sinne, minne vesi huuhtoo pudonneet kukat
                                                      katseisiin täynnä
                                                       tummuvaa yötä
                                              "Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                           Minä muistin
                                                       hiukan liian vähän
                                                            ja liikaakin
                                            aamut, jotka venyivät kuukausiin
                                                          käsien tärinän
                                                  kuinka me vähä vähältä
                                             hajottiin myöhäisiin haaveisiin
                                                            naurettiin
                                            vaikkei oikeastaan tuntunut siltä

                                                           Minä toivoin 
                                                    mahdottomuuksiin asti
                                                               uskoin
                                                   hereillä olon eri tasoihin
                                                  olemattomiin maailmoihin
                                                         osaamatta olla
                                                    oikeastaan niissäkään

                                                      oikeastaan missään

   Olit siinä vieressäni, mutta niin monena sirpaleena, että tuntui mahdottomalta kerätä niitä kaikkia. Ja silti tuntui pakottavasti siltä, että minun olisi pitänyt, sillä et ehkä jaksaisi tehdä sitä itse.
   Tähtitorninmäki kuulosti paikalta jostain sadusta, ja siltä se näyttikin keskellä kevään viimeisiä pimeitä öitä; yksinäiseltä saarekkeelta, joka kohosi alapuolella levittäytyvän kaupungin valomerestä. Tähdet saattoi todella erottaa täältä käsin, alempana katuvalot peittivät ne synteettisellä hohteellaan.
   En oikeastaan halunnut sanoa mitään, istua vain siinä puhumatta niin kauan, että aika lakkaisi olemasta. Sanojen vääjäämättömyys herätti minussa heikon halun oksentaa.
   Tuuli nousi jostain kaupungin siluetin takaa vihaisina puuskina. Nousin ja pudistin kuivuneen ruohon vaatteistani.
   "Mennään."
   

Tähtikartasto

   Vesi uursi itselleen satoja pieniä polkuja, joita seuraamalla saavuin joelle. Töyräät viettivät jyrkkinä seinäminä veteen, joka kuljetti mukanaan liejua ja kaarnalaivoja yläjuoksulta. Siellä tuoksui liikkeeltä, virtaavalta vedeltä, ja uskalsin viimein pysähtyä ja istua joenrannan sammaliin ja sulkea silmäni uniin, jotka tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lempeiltä.

   Päivän viimeinen, tiikerinoranssi auringonsäde varisti männynoksalta vesipisaroita otsalleni, ja minä heräsin siihen, että oli mentävä. Lähdin yötä vasten, ajatukset koirankorvilla myöhempää pohtimista odottamaan jätetyiksi. Onneksi syksyn yöt olivat pimeitä, niiden kätkössä ei tarvinnut nähdä itseään tai muita. Mutta kaiken saattoi kuulla, lukea huulilta ja kuvitella suuremmaksi. Pimeä jätti sille tilaa, kuvittelulle. Ja kun aamu koitti, löysin itseni makaamasta heinikkoisesta painanteesta helmiäisen ja pastellin värinen aamutaivas pääni päällä. Piirsin käteeni kartan viimeisistä tähdistä ennen kuin ne katosivat lisääntyvään valoon. 'Tähtikartasto', minä kirjoitin niiden yläpuolelle.

Halla

Vuosituhannet
toisiamme vastassa
niin hyvässä kuin pahassa
Vältelty katseita
risteyskohdissa

Luoksepääsemättömiä

Kulutettu 
omistamalla
itsemme ja
sanomattomia haaveita
Etsitty tyhjiä sivuja
Avaimia
tietämättämme
vailla lukkoa

Ja samaan aikaan
huomaamatta
pakkanen pureutuu meihin öisin
tekee meistä tunnottomia

Loputon

   Jos olisin osannut hukkua paremmin, olisin sen varmaan tehnytkin. Mutta nähtyäni, ettei se selvästikään ollut minua varten, aloin kulkea. Kulkea rannan ja kodin väliä, ja sitten kurkisuolta pellolle ja seuraavalle pellolle. Kuljin olotilojen ja valaistusten väliä, ja minusta tuntui, että osasin sen. Minulla oli yhtä suuri oikeus nähdä kuun tippuvan horisontin taakse kuin kaikilla muillakin, ja se tuntui lohdulliselta. Kuljin itseni eksyksiin.
   
   Löysin kynän sammaleen peittämällä ikilohkareella istuessani. Se oli unohtunut taskuuni, tai ehkä tehnyt itsensä unohdetuksi. Sain musteen juoksemaan hieromalla sitä kämmentäni vasten. Ensimmäisen viivan jälkeen tuli toinen. Piirsin näkyviin luut ja kulkemisen väsymyksen, perille pääsemättömyyden pelon, kunnes tilaa ei enää ollut. Mustetta piti puhallella, että se kuivuisi eikä hankautuisi heti pois. Minä en ollut säilyttäjä niin kuin isoäiti ja ala-asteen luokanopettajani olivat olleet, mutta piirrokseni saatoin pitää. Pelon määrä on vakio, ja kun osa siitä oli tehty näkyväksi kämmenselkääni, sitä oli olemassa vähemmän pääni sisällä.

   Kenkäni kuluivat ja kadottivat värinsä. Onneksi ne olivat paksut, muuten ne olisivat hajonneet viikossa. Taivas oli suurimmaksi osaksi harmaa, pilvien läpitunkemattomuus ilkkui minulle ylhäältä päin. Sateesta pidin, vaikken juurikaan sen tuomasta kylmästä. Muistutin itselleni, ettei kaikkea voinut saada, ja jatkoin matkaani eteenpäin. Aina vain eteenpäin.

Asiavirheitä

Tänä yönä
katuvalot jättävät pimentoon
asiavirheitä
joita en itse osaa korjata

/

Meidän selkiemme takana
hämähäkit ryömivät piiloon sateelta
ovat osa tätä likaa
veden huuhtomia

/

Tänä yönä 
ehkä taivas puhuu meille eri kieliä
Ja kaiken aikaa
olet yhä sitä matkaa
jota minä kuljen unissani

Unta

   Saga näytti nukkuessaan enemmän satuolennolta kuin koskaan. Tulta kipinöivät silmät olivat sammuneet, metsäkauriin kaula lepäsi kukallisella tyynyliinalla kalpeana kuin yö ikkunan toisella puolen. Kädet olivat liikkumattomat, hän oli jättänyt tulitikkuaskin farkkujensa taskuun. Tyttö tuntui alastomalta ilman sitä.

   Äkkiä Sagan sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen päänsä nytkähti tyynyllä, silmäluomet värähtivät kolibrinsiipinä. Huulien välistä eksyi unisia sanoja, joissa kaikui hätä. Laskin käteni varovasti hänen hiuksilleen. Suortuvat tuntuivat lämpimiltä juoksuttaessani sormiani niiden lävitse. Silitin peukalollani Sagan otsaa. Vähitellen hänen soperruksensa vaikeni, kädet avautuivat jälleen nyrkistä aamukukkien lailla. Pohdin, mistä Saga näki unta, mitä hän pelkäsi. Hänen hereillä ollessaan en olisi tohtinut miettiä sellaista. Mutta nyt hän oli siinä, lähellä, hengitti rauhallisesti kämmeneni ohimollaan. Ilman tulitikkuaskia.

   Kävin makuulle patjalleni varmistuttuani siitä, että Saga nukkui rauhallisesti. Lakanan läpi uhosi vanhan ruoan haju. Viimeiseksi ennen nukahtamistani vedin käteni varoen pois Sagan hiuksilta. 

Hajanainen

    Luun ja lihan kudelma vasten etäisen sykkeen tahdissa värähtelevää betonia. En usko sen olevan minä, se on kaikista valheista viimeisin, niistä, jotka tulevat ulkoa sisään ja sisemmäs. Niin sisälle, että ne saavuttavat järjen teokraattisen ytimen ja muuttuvat vereksi suonissani.

   Ojennan sormen kuin se olisi jonkun vieraan, mitä se kai onkin. Sininen kuultaa läpi kaamoksen haalistamasta ihosta. Ojennan toisen sormen, kolmannen. Ranteen. Käsi vetää minut perässään ylös lattialta, jonka kylmyys on ehtinyt painua lapaluihini.

   Puristan sormet yksi kerrallaan kämmeneni lämpöä vasten. Elämää merkitsevä rummutus sykähtelee sormenpäissä.

   Hyökkään niin nopeasti, niin tiedostamattomasti, etteivät lihakset osaa varautua. Nyrkin lämpö kohtaa lämmön siinä, missä eroan soluista koeputkessa. Kipu ei tunnu kivulta, kun se ei ulotu sydämeen.

Välähdys

Mitä helvetin väliä
näin loppujen, loppuni, lopuksi
horisonttiinsa hukkunut purjehtija, epäilijä, ystävä

 - Tämän epäpuhtaan maan allani
 jaan vain itseni kanssa - 

ja sen illankehrääjälinnun
joka täällä pesi ennen minua
Juhlin kera sellaisten olentojen
joista painajaiseni on tehty

Outro

   Hämärä laskeutui hitaasti tähän aikaan vuodesta. Taivas oli kirkas koko yön, ja jos olisin maannut selälläni, en olisi huomannut eroa illan ja aamun välillä. Mutta heinänkorsien väliin pimeä hiipi varovasti, peitti ensin pellon kauimmaisen laidan ja hämärsi lopulta talotkin mäen päältä. 
   Odotin tähtien syttymistä ja tunsin itseni näkymättömäksi, melkein kuin tiikeriksi keskellä sademetsää. Peuratkaan eivät haistaisi minua kosteasta heinikosta ennen kuin olisivat tulleet aivan lähelle.
   Mietin, mihin sinä olit mennyt ja olisitko vihainen, jos tulisin ikkunasi taakse aamulla. Olisit tietysti, mutta lähtisit silti mukaani, ja minä veisin sinut kaupungintalon katolle katsomaan, kuinka aurinko nousisi horisontin takaa lämmittämään koko maailmaa, sen tehtaanpiippuja ja puidenlatvoja ja ilmavirtauksissa risteileviä lintuja niin, ettet enää edes muistaisi yötä. Tulin samalla surulliseksi tietäessäni, että vaikka se riittäisi sinulle siksi aamuksi tai ehkä kuukaudeksi tai vuodeksi, se ei riittäisi sinulle koko elämäksi, ei edes siksi ajaksi, joka meillä yhdessä oli. Mikään muu ei estänyt minua lähtemästä pellolta, mutta se oli tarpeeksi. 
   Levitin takkini maalle, josta olimme talloneet heinät lakoon, istuin sille ja kiersin käsivarteni koukkuun vedettyjen jalkojeni ympärille. Kuu nousi kermanvalkoisena ja ohuena kuustenlatvojen ylle riittämättä valaisemaan maisemaa. Yksinäinen lepakko lensi kirahtaen pellon laidassa ja hävisi sitten metsikköön. Kevyt usva nousi korsien välistä, maatalojen nurmikoilta ja suolammesta metsän takaa ja peitti lopulta kaiken näkyvistä, minutkin.

Apilat kasvavat heinäkuussa sinun jalanjäljissäsi

Yhtä totuutta elävämpi,
nuorempi niiden vuosikymmenten painosta

jotka minä makasin hautani pohjalla

     "Melkein soisin, että olisimme perhosia"
sillä ne elävät valosta

Seireeni

   Meri huokaili kallionkoloissa. Taivas oli valkoinen pilvistä ja niiden takana hohtavasta valosta. En voinut erottaa horisonttia, ja hetkittäin annoin itseni luulla, ettei sitä todellisuudessa ollutkaan.
   Isä sanoi alas kivuttuani, että tällainen syksy oli merellä. Se kiemurteli savupiipusta ja tukahdutti tulen, takertui pisaroina hiuksiini ja peitti mantereen näkyvistä niin, ettei kauppamatkoja uskaltanut enää tehdä yhtä usein. Niiden loputtomilta tuntuvien päivien iltoina, joina isä uskaltautui vesille säksättävällä moottoriveneellään, minä sytytin ikkunalaudalle kynttilän, vaikka Ned ennustikin, että polttaisin vielä koko mökin. Kynttilän sytytettyäni harhailin ahnaita, sammalen peittämiä kallioita alas rantaan ja istuin kuuntelemassa aaltoja, joiden toisella puolella kenties istui jokin toinen suolavedestä nihkeäihoinen olento. Niin minä opin rakastamaan syksyä.

Kahden maan välissä

   Mistään kotosin on kuusivuotiaana Iranista Ruotsin Malmöön muuttaneen Marjaneh Bakhtiarin esikoisteos. Bakhtiari on saavuttanut nykyisessä kotimaassaan valtavan suosion kahta kulttuuria, Irania ja Ruotsia, eri sukupolvia ja ennakkoluuloja yhdistelevällä romaanillaan.
   Kirjan keskiössä on Irandoustin nelihenkinen perhe: isä Amir - Iranissa kirjallisuudentuntija ja kielentutkija, Ruotsissa pitsakokki ja taksikuski - äiti Panthea, ydinfyysikko, jonka kulttuurinmuutos on pakottanut pätkätöitä tekeväksi lastenhoitajaksi, tytär Bahar ja pikkuveli Shervin.
   Näiden hahmojen avulla Bakhtiari tuo maahanmuuttajien arjen lukijan silmien eteen. Se naurattaa, herättää ajatuksia ja pistääkin kipeästi monelta kohdin.
   Kirjan pääteemana voisi pitää ennakkoluuloja, jotka eivät suinkaan rajoitu vain ruotsalaisten paheeksi. Romaanissaan Bakhtiari osoittaa hyvin konkreettisesti, kuinka turhauttavaa on tulla eritellyksi syntyperän ja ihonvärin mukaan ja kuinka eksoottisuuden ihannointikin on lopulta vain yksi ennakkoluulojen muoto. Tässä sukupolvien välinen kuilu kuitenkin on suurin; kun toisen polven maahanmuuttajat tuntevat itsensä jo läpikotaisin ruotsalaisiksi, heidän vanhempansa muistavat aina 'sen toisen maan', johon he tuntevat kuuluvansa. Kirjassa perheen vanhemmat ovat ikuisia maastamuuttajia, joilla on aina 'se toinen minä'. Tarinan kipeimmät tunteet kumpuavatkin vanhempien epäilyksistä, toiveista ja siitä, kuinka itseään ei voi sovittaa uuteen kulttuuriin sellaisena kuin joskus oli.
   Kaiken kaikkiaan Mistään kotosin on lämmin, humoristinen ja itsesäälitön teos maailmasta, jonka voi nähdä aina toisin silmin. Teksti on tuoretta ja viihdyttävää, jopa koukuttavaa. Se kykenee antamaan lukijalleen oivalluksia stereotypioihin sortumatta, ja sivujuonista huolimatta tarina pysyy tiiviisti kasassa. Kokemuksena sitä voisi verrata lounastaukoon niin ihanan etnisessä ravintolassa Malmön sivukadulla. 

                                               

Seitsemän virkkeen novelli

   Taivas valui alas yksi helmiäisenhohtoinen pisara kerrallaan ja eksyi multaan pellon korsia pitkin. Sinä makasit selälläsi heinikossa ja joit valuvaa taivasta.
   "Kesä on liian lyhyt", tokaisit silmät ummessa.
   "Talvi on lyhyempi."
   Nousit vihaisena pystyyn ja kävelit pois. Heittäydyin peltoon lukemattomia vesipisaroita varistaen. Päivän viimeinen auringonsäde valaisi heinänkorret.

Revitty

   Jos sanat loppuvat, loppuu kaikki. Kyse on vain tuottamisesta, etsimisestä ja hyvällä onnella löytämisestä. Löytämistäkin voi harjoitella.
    Mistä haluan kertoa? Pohjoisen tuulisista tunturilaista, yöstä keskellä peltoa. Pimeässä ensiaskeliaan ottavista peuranvasoista. Kauniista asioista, joita ei ole vaikeaa ajatella.
   Kerro oksentamisesta ja siitä, kuinka se lyö elimesi veriseksi lihakimpaleeksi sisälläsi ja saa silmäsi vuotamaan vettä. Luonnottomuudesta. Yksin huoneissaan kirkuvista ihmisistä, tai mikä pahempaa, ihmisistä jotka kirkuvat, mutta joita ei koskaan tulla auttamaan. Mustan Raamatun nimeen toimitetuista uhreista, joiden veri valutetaan hopeapikariin ja juodaan käsistä käsiin pikaria kuljettaen, veri huulilta huulille. Kerro taudeista, jotka tappavat miljoonittain lapsia viidakon syvässä kohdussa, lapsia, joiden hengitys korisee ja joiden yllä kärpäset lentävät odottaen kärsimättöminä saavansa laskeutua. Maapallo on kovin pieni, ja kaikkia sen puolia leimaa ihmiskunnan vitsauksena järjen ja hulluuden välinen yö. Loputtomuus katsoo ihmistä silmästä silmään siellä, missä hän on tarpeeksi uskalias raottamaan makuuhuoneensa ovea, ja tietää, että ihminen räpäyttää ensin. Lapsena vedit peiton pääsi yli jos et saanut unta välttyäksesi näkemästä huoneesi nurkista ryömiviä painajaiskuvia raajat nivelistään luonnottomissa asennoissa roikkuen, tyhjät silmät naulittuina sinuun. Ihminen maksaa hinnan ymmärryksestään joka päivä, joka hetki, ja ylimääräiset saatavansa perivät heti sen jälkeen uskonnot profeetallisine johtajineen. Kirkot ovat bordelleja niille, jotka pelkäävät bordelleja, ja tuli hävittää yhtäläisesti molemmat väsyneen puun itkiessä vapautustaan liekeissä ja savussa.
   Puolitoista sivua ja sinä olet paha, provosoitavissa.

Vähenevää

Etsivä silmä vaipuu valkoiseen

Väsyneet tapetit katsovat ehkä ikuisuuteen

Oletko kanssani vielä huomenna

Ja öinä joina

Hapuilen kättäsi levotta

Harva jumala toteuttaa toiveita

Kuu yö yöltä orvompi

Ja kun sade laskeutuu otsallesi

Kiemurtelee alas kymmenenä jokena

Toivon, että ajattelet

”Se oli nuoruutta”

En laske kättä käteen

Vain joutuakseni irrottamaan

Enkä puhu muistaakseni

Koska ihminen on vähempi kuin aika

Halu vähempi kuin tähdet yllämme

Ja me vanhenemme joka kerran

Silmämme avatessamme

Sido käteni

   Edessä on satoja kilometrejä mustaa tietä. Napsautat Led Zeppelinin kovemmalle ja kosketat niskaani niin, että voin tuntea Madridissa laitattamasi kyntesi ihollani. Ne ovat tulenpunaiset. Väri sopii yhteen autosi kanssa. Se sopii yhteen asuntosi ja juomiesi drinkkien kanssa. Minä en sovi niihin, mutta en kysy mitään. En kysy, koska olen istunut kanssasi dyynillä Abu Dhabin valoja katsellen, juonut sampanjaa Fontana di Trevillä Roomassa ja viettänyt yön Berliinin punaisten lyhtyjen alueella. En kysy, koska vaikka kaikki minussa huutaa ulospääsyä, haluan uskoa, että tämä olen minä. Sinä olet tottunut uskomaan rahaan, et ihmisiin. Siksikään en kysy.

Pohjoiseen

 Ihan aluksi on hehkutettava, että mahtavaa, jo 30 lukijaa! Siinä on 30 lukijaa enemmän kuin olisin koskaan uskonut blogini saavan. Paljon kiitoksia kaikille teille seuraajille, toivottavasti postaukset houkuttavat lukemaan jatkossakin. Jatkakaa myös kaikki lukijat omien upeiden blogienne kirjoittamista!



   Isä paukauttaa oven kiinni perässään. Autossa on jo ehtinyt tulla kuuma, aamuaurinko säteilee lähes kohtisuoraan tuulilasin takaa.
   "Se on sitten Jani menoksi", isä tokaisee ja vetää aurinkolasit nenälleen. "Raskas päivä edessä, ehditään hyvissä ajoin. Miesten hommiin." Se vilkaisee lasiensa takaa ja hymyilee.
   "Joo", vastaan ja yritän hymyillä rennosti takaisin. Niin, mitäs me pojat.
   Auto on pian ajettu moottoritielle, joka jatkuu suorana viivana satoja kilometrejä kohti pohjoista. Tie on vielä vapaa muusta liikenteestä, matka taittuu varmasti nopeasti ensimmäisinä tunteina. Isä napsauttaa radion päälle ja jokin puheradion nauhoitus täyttää auton. Mies ehtii puhua jonkin aikaa talouden heilahteluista ennen kuin isä avaa jälleen suunsa.
   "Se sun vaari ehti kerätä melkosen määrän rojua sille metsästysmajalleen. Suurin osa menee varmaan roskiin, mut otetaan nyt ainakin parhaat huonekalut mukaan. Ja aseet tietysti, ne on varmaan vieläkin hyvässä kunnossa."
   "Sille majalleko se sitten kuoli?" Vilkaisen isää silmäkulmasta. Se pitää katseen tiukasti horisonttiin katoavan tien päässä.
   "Joo. Sieltä se Korhonen vai mikä lie Kemppanen se oli... sen löysi."
   Nyökkään, vaikken ole varma, näkeekö isä. Haluaisin sanoa, että yhtä kiusallista tämä on minullekin. Yleensä hänellä oli äiti tai Joakim turvanaan niitä tilanteita varten, kun meille kahdelle ei löytynyt yhteistä kieltä. Radiossa miehen puheessa risteilevät Kreikka, Venäjä ja yrittäjyys.

Wiener Blut

   Mies kulkee nautiskelevan hitaasti läpi betoninkovien käytävien, mittailee tätä omien käsiensä luomusta, henkilökohtaista helvettiään ja taivastaan. Askeleiden rytmissä on ylitsepääsemättömän rivo kaiku. Ulkoa kengänpohjissa kulkeutunut tuore lumi varisee ja sulaa vähitellen kristallipisaroiksi kivilattialle. Ulkomaailmalla ei ole pääsyä tänne, se on eristetty ja muutettu toisarvoiseksi todellisuudeksi, jota käytävien seiniä koristamaan ripustetut enkelit tuskin enää muistavat. Peto jatkaa kulkuaan, määrätietoisesti, kuten aina. Pimeys on laskeutunut.    

Tarpeettoman synkkää

   Kuoleman konkretia iski minuun ensi kerran ollessani yhdentoista. Vietimme äitini kanssa viikon Keski-Suomessa hiljaiselle leirintäalueelle pystytetyssä teltassa. Alueen ohitse virtasi kirkasvetinen joki.

   Muistan itkeneeni itseni uneen useana iltana tuon viikon aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mitään erityistä ei näennäisesti ollut tapahtunut, kenties vain vieraat maisemat ja ihmiset herättivät ajatuksen, mutta kuoleman kylmänkova tajunta iski yllättäen. Ymmärsin, että jonain päivänä minun on osattava päästää irti äidistä, isästä, veljestä, parhaasta ystävästänikin. Ja itsestäni. Kirosin sodat ja terroristit. Kysyin äidiltä, miten ihmiset voivat kyetä tappamaan toisiaan, eivätkö he olleet heränneet kuoleman ajatukseen ja valvoneet öitä sitä miettien? En kyennyt löytämään selitystä julmuudelle, jolla muilta eläviltä, hengittäviltä, tuntevilta ja ajattelevilta ihmisiltä riistettäisiin näiden ainoa elämä tai rakas omainen.

   Sittemmin olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään aihetta; kuoleman tajunta ei ole poissa, en vain uskalla kohdata sitä uudestaan. Yritän tällä kertaa kaventaa railoa itseni ja kuolemanpelkoni välillä ystävällisemmin, rationaalisemmin ja vailla pakokauhua – tuttavallinen lähestyminen on loppujen lopuksi vielä omissa käsissäni. Mitä minä jään kuollessani kaipaamaan?

   Kehoani, jonka kanssa olen tuntenut elämäni parhaat asiat: pakkastuulen kasvoillani, tärkeiden ihmisten kosketukset, Atlantin suolaiset alkukesän aallot. Jään kaipaamaan joka ikistä särkevää lihasta ja mustelmaisia polviani. Fyysinen rasitus on aina ravistanut minut hereille, pois unimaailmasta, johon olen toisinaan tuntenut hukkuvani. Kipukin on tuntunut liittolaiselta, sillä se kertoo minulle, että olen elossa.

   Rakkaitani. Kirjoituskäteni pysähtyy heitä ajatellessani.

   Jään kaipaamaan oppimista. Muistelen yhtäläisellä lämmöllä isältäni oppimaani taitoa erottaa puulajit toisistaan ja kantapään kautta löydettyjä vahvuuksia kuin myös taitoa lukea kirjoja vieraalla kielellä ja ymmärrystä siitä, miten mantereet liikkuvat.

   Mitä kadun? Niitä loputtomia päiviä, jotka olen uhrannut kurjuudelle ja epätoivolle. Sen tiedän.

   Ne ihmiset ovat harvassa, jotka eivät pelkää kuolemaa – niin ainakin luulen. Olen yhä kovin lähellä sitä 11-vuotiasta, joka ei onnistunut nukahtamaan elämän lopun pimeyttä pohtiessaan, mutta haluan löytää tavan elää, nähdä ja kokea niin, että voin lopulta kohdata ihmisyyden viimeisen suuren seikkailun arvokkaasti ja pystypäin.

Elämänviiva

   Maisema läikehti heidän sivuillaan kultana, sinisenä ja syvän vihreänä. Pienet kuusimetsäsaarekkeet laikuttivat loppumatonta peltoaukeaa, ja kerran Lumi viittoi Sagaa katsomaan yhteen sellaiseen saarekkeeseen katoavaa peuralaumaa. Laumalla oli mukanaan yksi vasa, koosta päätellen viime kevään poikasia, ja se seurasi emoaan varovasti siroilla jaloillaan astuen. Saga puhkesi hänen takanaan nauruun, jollaista Lumi ei ollut vielä koskaan tämän suusta kuullut; se oli syvää, onnellista, anteeksiantavaa naurua, joka unohti koko aikaisemmin eletyn elämän pulputakseen nyt vapaana ja elävänä kuin jonkin eksoottisen päivälinnun laulu.

   Saga tarttui hänen käteensä, kylmä vasten lämmintä, ja seurasi sormenpäällään violetteja viivoja, joista veri kuulteli läpi aamuöisinä siveltimenvetoina. 
   "Susta näkee, että sulla on tulevaisuus. Se on kaunista."
   Kädet olivat kuin sokean tunnustellessaan tietä käsivartta pitkin kaulalle. Lumi ei päästänyt ääntäkään, ettei mikään huoneen varjoisiin nurkkiin etsiytynyt henkiolento säikähtäisi ja hajoaisi olemattomiin. Yö oli heidän omansa, vauhkoina lepattavat kynttilänliekit heidän todistajiaan.

Rakkaustarina Nabokovin tapaan

   "Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."
   Tämä kappale on valikoitu Vladimir Nabokovin luultavasti tunnetuimman romaanin, vuonna 1955 ilmestyneen Lolitan takakanteen. Tekstikatkelma antaa jo vihjeen kirjan synkistä aiheista, jotka kiertelevät pakkomielteen, hyväksikäytön, järjen menettämisen ja omistushalun teemoja. Romaani julistettiin kielletyksi julkaisumaassa Ranskassa heti ilmestymisensä jälkeen, mutta siitä huolimatta sitä pidetään edelleen eräänä länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista.
   Kirjan juoni kiertyy tiukasti kahden henkilön, tarinaa salanimen takaa vankilassa kertovan Humbert Humbertin ja tämän 12-vuotiaan rakkauden kohteen, Dolores Hazen, ympärille. Kerronta aloitetaan kuvaamalla lyhyesti Humbertin elämää keski-iän paikkeille asti: kuvaan astuvat lapsuusvuodet Euroopassa ja ensimmäinen ihastus Annabel, jonka Humbert itse näkee alkuna kohtalokkaalle mielenkiinnolleen nuoria tyttöjä kohtaan. Lopulta työ kirjallisuudentutkijana vie miehen Amerikkaan, ja sattumalta tämä päätyy vuokraamaan huoneen leskeksi jääneen Charlotte Hazen talosta.
   Vaikka Humbertin ja Charlotten välinen suhde onkin pelkkä sivujuonne tarinassa, on se silti kiinnostavin kaikkien kirjan henkilöiden väliltä. Taitavana ihmisten tulkitsijana Humbert hurmaa Charlotten ja solmii jopa avioliiton naisen kanssa vain pysyäkseen lähellä tämän tytärtä Doloresia. Jos fantasiat 30 vuotta nuoremmista tytöistä, joita Humbert pitää vinoutuneella tavalla aikuisiin verrattavina olentoina, eivät vielä herättäneet lukijassa epäilyksiä miehen mielenlaadusta, niin viimeistään tämä molemminpuolisen katkeruuden täyttämä avioliitto osoittaa Humbertin häikäilemättömyyden. Samaan aikaan kun Charlotte kadehtii sairaalloisesti tytärtään tämän saamien huomionosoitusten vuoksi, Humbert pohtii tapoja raivata vaimonsa pois syntyneestä kolmiodraamasta.

                                   

   Kun Charlotte kuoleekin yllättäen auton alle jäätyään, Humbert aloittaa Doloresin kanssa pakomatkan läpi unisten Pohjois-Amerikan valtateiden. Osa on absurdi; pimittämällä äidin kuoleman Humbert aloittaa kaksijakoisen suhteen suojatikseen jääneen tytön kanssa, ja tahmean runollisesti kuvatut nähtävyydet ja yömajat sekoittuvat Humbertin ja Doloresin molemminpuolisen manipulaation ja henkisen riutumisen merkkeihin. Pirstaleiset ja toisiinsa sekoittuvat ympäristöt eivät tarjoa lukijalle minkäänlaista kiintopistettä ennen hetkellistä asettumista Beardsleyn kaupunkiin, josta karkumatka jatkuu jälleen Doloresin herätettyä Humbertissa paljastumisen pelon.
   Tällä kertaa Humbertin pako on konkreettisempi - joku jäljittää Doloresia ajaen miehen piinallisesti miltei hulluuden partaalle. Tässä kerronnan osassa Humbertin ja Doloresin välit kylmenevät entisestään, mikä näkyy esimerkiksi tyttöä kohtaan osoitetussa väkivallassa. Pelko osoittautuu aiheelliseksi, ja lopulta Dolores saakin paettua jäljittäjän mukaan.
   Kirjan kerronta kokee muutoksen Humbertin motiivien muuttuessa. Tarinan loppuosa kuvaa Doloresin "sieppaajan" etsintää: Dolores itse on tällä välin ehtinyt kasvaa jo 18-vuotiaaksi ja samalla menettänyt Humbertin romanttisen mielenkiinnon. Ennen hakeutumistaan mystisen Quiltyn luo murhatakseen tämän Humbert vierailee viimeisen kerran Lolitansa luona. Lopulta Humbert johdattelee lukijan Quiltyn huvilalle todistamaan piinaavan pitkää ja epätodellista murhakohtausta, jossa Humbert tuntuu pikemminkin taistelevan itsensä kuin uhrikseen joutuneen miehen kanssa. Kuten jo romaanin alussa käy ilmi, Humbert lukitaan vankilaan. 
   Nabokov on neuvonut kirjoittajia: "Hyväile pyhiä yksityiskohtia." Lolitan kerronnassa nämä yksityiskohdat kerrostuvat loputtomaksi mielikuvien, vaikutelmien ja maisemien kokonaisuudeksi, josta muodostuu eräs kirjallisuushistorian merkillisimmistä suhteista. Humbertin järkkyvän mielenterveyden kaksi puolta, kylmä rationaalisuus ja runollinen hellyys, asettavat tarinalle rajat, joiden puitteissa Dolores jää lukijallekin osittain mystiseksi hahmoksi, pikemminkin Humbertin tajunnan varaan rakennetuksi nymfetiksi kuin orvoksi tytöksi murrosiän kynnyksellä. Taidokkaasti rakennettu romaani jättääkin lukijalleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta samalla se tuo äärettömän lähelle inhimillisen omistushalun ja eläimellisen pakkomielteen mysteeriä.

Heinäkuu

   Vastapäisen seinän peilistä tuijottaa lähes vieras olento, väsyneet silmät mittailevat puoliavoimina nuhjaantunutta t-paitaa ja sekaisiksi vyyhdeiksi purkautunutta poninhäntää. Sammutan valot uudestaan, ja silmien särky helpottuu.
   Vanha, kosteuden turvottamista puitteistaan jumiin jäänyt ikkuna murahtaa nykäistessäni sen auki. Pysähdyn kuulostelemaan ääniä alakerrasta. Ei mitään. Kipuan pöytäni yli ikkunalaudalle ja asetun istumaan selkä vanhaa, sään kuluttamaa ikkunankarmia vasten.
   Kesäyöt eivät ole koskaan pimeitä. Auringon muisto viipyy vielä taivaalla himmentäen kuun valkoiseksi aaveeksi taivaanrannassa. Ikkunan alla avautuva puutarha peittyy nuorten koivujen heittämiin varjoihin, joissa yökköset lepattavat hopeapisaroina marjapensaalta toiselle. Jostain pihatien takaa avautuvien peltojen toiselta puolen kantautuu hiljaisena villi ulvahdus, ehkä eläimen, ehkä ihmisen.
   Annan keuhkojeni tyhjetä hitaasti, yksi varovainen henkäys kerrallaan. En uskalla sulkea silmiäni putoamisen pelossa, mutta painan otsani polvia vasten lepääviin käsiin. Humala on jo kulunut pois silmieni takaa, jos se oli siellä koskaan ollutkaan. Sormeilen järviveden kovettamia hiussuortuvia ja kiedon viilenneet käteni ympärilleni. Jalkapohjissa pistelevät vielä viimeiset hiekanjyvät muistona keskikesän lämmittämästä rannasta, ohitse välähtäneestä illasta, auringonlaskun ja -nousun yhtäaikaisesta aavistuksesta lilan ja mustelmansinisen sävyihin peittyneellä taivaalla.

Versot nousevat keväällä

   Golberg kirjoittaa Etelästä, sen historiasta, sen tuoksusta, sen rikkaasta maaperästä, joka versoo kolmensadan vuoden takaista kärsimystä. Kun hän kuvailee maata, tiedän, että minullakin on maa, kiinteä alkupiste, jota en voi sulkea pois kirjoittaessani. Oitin sammalen peittämät kuusimetsät, rehevöitynyt lampi, sammakoiden asuttama kaivo. Ohut kerros multaa peruskallion päällä, multaa, johon on kuitenkin ehtinyt imeytyä paikan tuntu. Tälle mäelle tiilitehtaan johtaja halusi rakentaa kartanonsa 1900-luvun alussa, hän käski istuttaa hedelmäpuut ja louhia graniittiset portaat metsän uumeniin. Talolta saattoi nähdä lammen, joka välkehti kesäpäivinä parvekkeella kahviaan juovien naisten kasvoille, ja lammen ympärille rakentui vanha kylä, tehdas ja työläisten asuintalot. Siksi Etelän tuntu on ikuistunut juurevana myös tähän maaperään; asetelma on sama, johtajat ja työläiset, jotka kohottivat katseensa peltotöiden lomassa puunlatvoihin samoin, kuin toiset tekivät kaukaisen valtameren toisella puolen. Toivoisin voivani kysyä, onko teksteissäni samaa juurevuutta, kuvastuuko niistäkin kotipaikan vuosisatainen perintö.

Hyppy

 Valtameri huokaisi välinpitämättömästi, oli se niellyt kitaansa ihmisiä ennenkin, samoin kuin loputtoman määrän kuonaa ja kuolemaa. Väkijoukkokin hajaantui nälkänsä tyydytettyään, eikä kukaan heistä maininnut myöhemmin totuutta, jos sitä ylipäänsä muisti. Kohtalon punos oli tullut solmukohtaansa, ja siitä eteenpäin se jatkui jälleen sävyisänä kehränä, jossa näyttämöt seuraavat toisiaan, masentuneet hyppäävät ja ihmisjoukot yrittävät estää. Kun on antanut näylle pikkusormen, se ahmaisee kyynärpäätä myöten, eikä vain alkuperäistä kohdettaan; se nielaisee mielen, joka ajan myötä pakenee vesimassojen alla mätänevästä kallosta ollakseen yhtä suuremman järjen kanssa. Illalla ihmiset istuvat kotisohvilleen, he ovat ansainneet aviopuolisonsa keittämän teekupillisen, ja seuraavat televisiosta uutta, herkullista, nälkäistä, shokeeraavaa, eloisaa, limaista, kehnoa, loppumatonta saippuasarjaa.

Ylitsevuotavaa

Tiimalasini valuu punaista hiekkaa
Kaadan maljan täyteen,
juon
   Elämälle
juon
   Kuolleille
juon
   Unohtaakseni ja nauraakseni
   Ja koska naurat kanssani

Kuohu

   Viime kesänä punaiseksi maalattu aita helmeilee sateesta, joka on kutonut hiukseni vesipisaroiden kimmeltäväksi verkoksi. Ensin tunnen hyisen, kevättalvisen veden saavuttavan päänahkani, ja pian pisarat jo virtaavat vuolaina jokina otsani uurteista ensin kulmiin, jatkaen siitä matkaansa untuvan peittämille ohimoille ja nenän vieriä pitkin itsepäiselle amorinkaarelle. 
   Sähkökitara ja ajatusta nopeampi rummutus kajahtelevat kuulokkeista yksityiseksi nautinnokseni, jota volume-nappi rajoittaa äidillisen säntillisesti. Haluan kuulla musiikin niin, että se tuhoaa jotain peruuttamattomasti pääni sisällä, antaa äänen kuohua ylitseni ja hukuttaa minut. Sateen hyökkäävä kuohunta rauhoittuu asteittain tunnustelevaksi tihkuksi, jonka pienet neulanpistot tarttuvat hopeahelminä vaatteisiin. Sää on tyhjentänyt jo ennestäänkin hiljaiset kadut edestäni, tavallisesti eloisat lähiöt näyttävät pimeässä vääristyneeltä, post-apokalyptiseltä maisemamaalaukselta. 
   On parempi, että yö on pilvinen. Tällä hetkellä tuntuu lohdullisemmalta olla näkemättä mitään niin vertauskuvallisen kaunista kuin yötaivas jumalatartähtikuvioineen, vaikka tiedänkin niiden siellä olevan.

Ovellasi ei ole nimeä

Ovellasi ei ole nimeä

Ei liioin korvia, jotka kääntyisivät puoleeni

Kun rappukäytävä kajahtelee

Kuolevan eläimen huudoistani

Ovellasi ei ole nimeä

Eikä selkää, joka tuntisi

Siniset sormeni saranoillaan

Tai kuinka postiluukustakin

Yritän löytää valosi

Ovellasi ei ole nimeä

Olisinpa erehtynyt osoitteesta

Runoja

Milloin

Milloin aloin pelätä

toista ihmistä?

Samaanko aikaan

kun aloin pelätä itseäni?

Ei minua opetettu siihen.

Olenko unohtanut

että olet unelma

josta en uskaltanut unelmoida.

Vesilasi

En tiedä

millaista on olla sinä

Ja siksi

palan halusta kysyä

vesilasista tarjottimellasi.

Iltapäiväsade

Olen synteettiset puut.

Oksennan, kunnes on palanut ranka

Olen liejua, valun, liian nuori näin rumaksi.

Olen otsarypyt ja ansaitsemattomia hymyjä,

tahdoton taivas ja särkevät silmät

ja haamuiksi imetyt ihmiset.

Auringonsäde

Puolisokeat silmät

hakeutuvat jälleen ikkunaan

terävämpinä kuin eilen

tai toissapäivänä

sillä hän on nähnyt taivaan.

Uneton

   Sekoitun öljyisiin ääniin, juopuneen miehen houreeseen – olen unettomien William S. Burroughs, mutten kuitenkaan, olen ruumiiton, ajasta ja tilasta irrallinen tyhjyyden muotoinen kappale. Näkökenttäni kaukaisimmilla rajoilla erotan ohikiitävänä mätänevän, orgaanisen aineksen lemun peittämän elämän valvemaailman, joka ei voi kilpailla kaikin kuviteltavissa olevin kontrastein hermoratojen minua varten koristelemalle synapsivirralle. Särkevät silmät ja niiden takana säkenöivät sateenkaaren väriset tähdet. Absoluuttinen, puhekyvyn vievä väsymys, joka saa lihakset nykimään marionettinuken raajojen lailla.

Rajoja

   Kahvila hiljenee selkäni takana, lounastaukoaan viettävien ihmisten aalto on kadonnut siniseen iltapäivään. Nurkkapöydän pukumies on vaihtunut seuralaisineen iäkkäämpään mieheen, jolla on niin hauras ääni, ettei sitä ollut kuulla kassajonossa. Viereisessä pöydässä nelivuotias on saanut syntymäpäivälahjansa ja mankuu palaamaan kotiin. Eläkeläisrouvien seurue törmää ovesta sisään.
   Mitä hämärämmäksi ulkona käy, sitä vaikeammalta tuntuu lähteä. Saisinko ehkä jäädä yöksi valloittamaani nurkkapöytään? Nabokov teekuppini vierellä. Miten monella muulla tavalla päivänsä voisikaan viettää. En välitä tietää.

   Kuvittelet seuraasi joukon satuolentoja, menninkäisiä baarien ovisyvennyksiin ja keijukaisia paljaiden puunoksien lomaan. Kävelet kävelemistäsi, oli suunta mikä tahansa, kunhan vielä ei tarvitsisi palata kotiin, neljän seinän sisään, aina samojen seinien. 
   Iltapäivä alkaa vaihtua kävellessäsi illaksi. Talvisen auringonlaskun värit ovat maalanneet taivaan, pakkanen kiristyy. Puut ovat mustia verisuonia viilenevää iltavaloa vasten, tie päämäärättömästi mutkitteleva käärme peltoaukean ja kuusimetsän rajalla, ja itse olet askel askeleelta väsyneempi. Et tiedä miksi, mutta jostain syystä päädyt aina rajapaikkoihin. Maailma hämärtyy illan sekoittaessa puiden latvat pastellinväriseen taivaaseen vesivärein. 

Synteettistä

   Saga asui talossa, jossa eli surullisia ihmisiä.
   Sellaisena Lumi oppi tuntemaan 70-lukulaisen kerrostalon, joka lajitovereineen merkitsi rajaa keskikaupungin ja paremman väen lähiöiden välillä. Pihaa ympäröi matala ruusupensasaita, joka sulki sisäänsä myös keinuilla ja hiekkalaatikolla varustetun leikkikentän, jonka pehmeään soramaahan Lumin jalat upposivat sinä päivänä tytön kävellessä kohti keinussa istuvaa Sagaa.
   Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, keinut oli viety pois ja hiekkalaatikko purettu. Talossa ei enää asunut lapsia, vain liian aikaisin vanhenevia vanhempia ja näiden sinne kotiutumattomia poikia ja tyttäriä. Lumi laski ikkunoiden rivistöä - toiseksi ylimmäinen oikealla - ja näppäili puhelimeensa viestin. Alumiiniset sädekaihtimet raottuivat ikkunassa, mustanruskean piikkitukan kehystämät kasvot välähtivät näkyviin. Lumi heilautti kättään ja jatkoi talon varjoisalle takapihalle pään korkeudella riippuvien alimman kerroksen parvekkeiden editse odottamaan. Ilta oli hämärämpi kuin vielä pari viikkoa aiemmin.

Tahdon kirjoittaa

   Vastakkaisella penkillä istuu mies, viisissäkymmenissä, hiusten lyhyt sänki on vetäytynyt ohimoilta kohti takaraivoa. Haluaisin kysyä, mitä hän on menettänyt. Työnsä? Naisensa? Pienen mäyräkoiran, joka oli hänen paras lapsuudenystävänsä? Mies ei anna minulle vastausta, tuijottelee vain ikkunasta ulos kehtaamatta kohdata katsettani.

   Ikkunassa välähtelee lisää menetettyjä asioita. Pelto, joka joskus oli metsä. Polku, jonka lumipeitettä yhdetkään jäljet eivät ole rikkoneet. Haalariin pukeutunut nelivuotias, joka jäi erossa äidille. Kuollut jänis radan pientareella.

   Olen saanut paljon. Minullakin on paljon menetettävää. Ohikiitävän pellon keskellä nököttää haalean vihreä mökki, jollaisessa joku lapsuuteni piirrettyjen vanhuksista tuijotti yksin ikkunaa kymmenen vuotta sitten. Ehkä hän katsoo sieltä nytkin. Tai sitten mökki on tyhjä. Näen matkalla 23 menetettyä asiaa, yhden saavutetun.

   Palatessani on jo pimeää, vain satunnaiset katulamput hehkuvat oransseina talvisen tihkusateen läpi. Vieressäni kaksi naista nojaa toisiinsa kädet löyhästi yhteen liitettyinä. Suljen silmäni ja vajoan ajatuksiini eteenpäin kiitävässä lämmön ja valon saarekkeessamme keskellä ei mitään.

   Tahdon kirjoittaa tanssista, baletista. Siitä, miltä tuntuu kiristää tossut silkkipäällysteineen ja puukärkineen jalkaan ja katsella itseään koko seinän – koko maailman – kokoisesta peilistä. Siitä, miltä tuntuu, kun ruumiin jokainen lihas keskittyy tanssiin, nilkan ojennukseen, aukikiertoon, ryhtiin, puhtaaseen voimaan ja sitkeyteen. Plié, assemblé, relevé.

   Tahdon kirjoittaa tytöstä, jonka menetin, ja jonka näen yhä jokaisessa kadunkulkijassa. Hänellä oli toffeenruskeat kiharat, vilpittömät kasvot ja vihreä takki, eikä mikään muu tytössä enää ole tuttua minulle.

   Tahdon kirjoittaa kukkakimpusta, jonka sain vanhemmiltani kolmentoista vanhana, ja jonka kukkalajeista tunsin vain ruusut.

   Tahdon kirjoittaa lapsuudenkodistani, sen salaperäisestä ullakosta ja satavuotiaasta kellarista, johon minua ei päästetty. Taloa ympäröivästä ruohokentästä hedelmäpuineen, metsässä kiemurtelevista kiviportaista ja leikkimökistä, jonka hyllyille keräsimme mehutetroja. Lammesta, jossa oli sammaleinen pato ja jonka alajuoksulla asui piisami. Puumajoista, joita rakensimme saunan taakse. Ajan tunnusta vanhoissa huoneissa ja vanhoilla tiluksilla, pölyn, lahon ja historian tuoksusta. Tahdon kirjoittaa ihmisiän ja sielun ja kurottaa niiden toiselle puolen.

Niin kuin ei olisi enää aamua

Tyyny, anna minun tukehtua
niin kuin ei olisi enää aamua
vaan jo seuraava ilta ja hän
morfiini kadotus kuolema pimeä
Pimeässä huutaa joku äänettä
että toiset äänet olisivat hiljaa

Viime yön painajaiset valvovat yhä lakanoissani
ja peittävät kasvosi
Yövalo on sammunut
ja, niin,
toivon taas sen lakkaavan olemasta
kipu viha pelko päihtymys multa
ja näinä hetkinä niillä on kaikista eniten väliä

Liikaa,
en osaa sanoa, onko se liian vähän vai paljon,
mutta liikaa se on
Painan silmilleni lapsuuden satukirjat 
ja toivon, että se menee ohi
"se menee ohi", he sanovat

Luolasta

Halveksin teitä,
lehdet hyllyssä
olematta mitään
Ja painukoon matkoihinsa jokainen
kun tuijotan heitä aivan silmien taakse

Ja jos joku sanoo
ettei se riitä, etten minä riitä
niin vastaan myöntävästi
Kurja otus rapaisissa saappaissani

Puolivaloa

Valkoisensininen, auringonnousua edeltävä talviaamun valo heijastuu sisään vastasataneesta lumesta. Hetken aikaa huone on peittynyt pehmeään, mystiseen utuun, joka täyttää varjoisat nurkat ja kaapit. Se ei ole hämärää muttei oikein valoakaan, mutta se on väriä, rauhaa, talvea. Puolivaloa. Se herättää halun nojautua ikkunaan, jotta voisi tuntea kylmän hehkun tämän puolivalon ytimessä. Pienet huurrekukat ikkunassa ovat osa valoa, samoin ikkunalasin taakse jäätyneet, oravan lumeen jättämät jäljet. Istun lasiin nojaten niin kauan, että minustakin tulee valoa, niin kauan, että tunnen ulkoa huokuvan kylmyyden rauhoittavana otsallani ja kuulen tuulen mukana hangella leikittelevien lumikiteiden helinän. Henkäisen kohti ikkunaa, ja huurrepilven keskeltä kasvaa uusia kukkia silmieni edessä.
   Jossain sen puolivalon ytimessä on kaikki. Sitä jokainen kirjoittaja ajaa takaa juosten kilpaa kirjaimiaan vastaan, sitä jokainen juoksija ja tanssija tavoittelee tuntiessaan jokaisen lihaksensa huutavan lepoa. Unohdus, itsensä unohtaminen: lopullinen, aito tunne. Siitä on kirjoitettava, itsessään ja pelkästään siinä kiinni.

Unikuvia

Pitäisi osata olla, olet iso tyttö jo. Katkeruus, väsyneet nyrkit hakkaavat taas seinää, vaikka entisetkään ruvet eivät ole parantuneet. Punainen väri tarttuu, sillä voisi piirtää kuvia seinään. Eläviä kuvia, yhtä vähäisellä tavalla eläviä kuin sinä.

   Mieli palaa kaukaisiin päiviin, monella tapaa parempiin ja huonompiin. Pelkoon, joka ei kuitenkaan tullut ulkoa, niin kuin nyt. Vihaan, jota kuitenkin vain itse tunsit. Se aika ei jättänyt tarttumapintaa, ei pohjaa, ja tietyissä kuvakulmissa koko maailma on irrallinen ja hauras. Linnunluiset hartiat peilissä ovat jonkun muun.

   Kun syy-seuraus- suhteet ymmärretään, pitäisi seurata harmonia, itseluottamus ja ne juuret, joita et ehtinyt kasvattaa. Et ehtinyt, koska olit liian kiireinen epäillessäsi, unelmoidessasi ja kaivatessasi. Mitä tapahtuu juurettomille? mietit rystyset kivistäen, katse vankilasi lasikatossa ja ajatukset jossain kauempana.

   Juurettomat vaeltavat kuumeisesti etsien läpi elämän, ja siksi sinusta tuli keräilijä: katseiden, naurujen, tuoksujen ja sanojen keräilijä, tallettaja, tarkkailija, unikuvien ja paratiisilaulujen palvoja. Mutta juuret eivät kasva sellaiseen maahan, saati sitten koti.