Loputon

   Jos olisin osannut hukkua paremmin, olisin sen varmaan tehnytkin. Mutta nähtyäni, ettei se selvästikään ollut minua varten, aloin kulkea. Kulkea rannan ja kodin väliä, ja sitten kurkisuolta pellolle ja seuraavalle pellolle. Kuljin olotilojen ja valaistusten väliä, ja minusta tuntui, että osasin sen. Minulla oli yhtä suuri oikeus nähdä kuun tippuvan horisontin taakse kuin kaikilla muillakin, ja se tuntui lohdulliselta. Kuljin itseni eksyksiin.
   
   Löysin kynän sammaleen peittämällä ikilohkareella istuessani. Se oli unohtunut taskuuni, tai ehkä tehnyt itsensä unohdetuksi. Sain musteen juoksemaan hieromalla sitä kämmentäni vasten. Ensimmäisen viivan jälkeen tuli toinen. Piirsin näkyviin luut ja kulkemisen väsymyksen, perille pääsemättömyyden pelon, kunnes tilaa ei enää ollut. Mustetta piti puhallella, että se kuivuisi eikä hankautuisi heti pois. Minä en ollut säilyttäjä niin kuin isoäiti ja ala-asteen luokanopettajani olivat olleet, mutta piirrokseni saatoin pitää. Pelon määrä on vakio, ja kun osa siitä oli tehty näkyväksi kämmenselkääni, sitä oli olemassa vähemmän pääni sisällä.

   Kenkäni kuluivat ja kadottivat värinsä. Onneksi ne olivat paksut, muuten ne olisivat hajonneet viikossa. Taivas oli suurimmaksi osaksi harmaa, pilvien läpitunkemattomuus ilkkui minulle ylhäältä päin. Sateesta pidin, vaikken juurikaan sen tuomasta kylmästä. Muistutin itselleni, ettei kaikkea voinut saada, ja jatkoin matkaani eteenpäin. Aina vain eteenpäin.