"Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                 Minä unohdin olla tässä
                                                          ja katosin
                                                     kiveyksen rakoihin
                                                     kauniisiin sanoihin
                                  sinne, minne vesi huuhtoo pudonneet kukat
                                                      katseisiin täynnä
                                                       tummuvaa yötä
                                              "Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                           Minä muistin
                                                       hiukan liian vähän
                                                            ja liikaakin
                                            aamut, jotka venyivät kuukausiin
                                                          käsien tärinän
                                                  kuinka me vähä vähältä
                                             hajottiin myöhäisiin haaveisiin
                                                            naurettiin
                                            vaikkei oikeastaan tuntunut siltä

                                                           Minä toivoin 
                                                    mahdottomuuksiin asti
                                                               uskoin
                                                   hereillä olon eri tasoihin
                                                  olemattomiin maailmoihin
                                                         osaamatta olla
                                                    oikeastaan niissäkään

                                                      oikeastaan missään

   Olit siinä vieressäni, mutta niin monena sirpaleena, että tuntui mahdottomalta kerätä niitä kaikkia. Ja silti tuntui pakottavasti siltä, että minun olisi pitänyt, sillä et ehkä jaksaisi tehdä sitä itse.
   Tähtitorninmäki kuulosti paikalta jostain sadusta, ja siltä se näyttikin keskellä kevään viimeisiä pimeitä öitä; yksinäiseltä saarekkeelta, joka kohosi alapuolella levittäytyvän kaupungin valomerestä. Tähdet saattoi todella erottaa täältä käsin, alempana katuvalot peittivät ne synteettisellä hohteellaan.
   En oikeastaan halunnut sanoa mitään, istua vain siinä puhumatta niin kauan, että aika lakkaisi olemasta. Sanojen vääjäämättömyys herätti minussa heikon halun oksentaa.
   Tuuli nousi jostain kaupungin siluetin takaa vihaisina puuskina. Nousin ja pudistin kuivuneen ruohon vaatteistani.
   "Mennään."