"Joonatan, minä näen valon"

   Hunajapurkin kylki on tahmannut sormet, huulille on jäänyt kevyt kerros sokeria, eikä Ilka huomaa nuolevansa niiltä hajamielisesti muistoja lapsuudesta. Niistä aamuista, joina äiti oli ensin kokeillut tulikuumaa otsaa ja istuttanut Ilkan sitten sohvan nurkkaan peittojen alle.
   Äiti ei ollut koskaan ollut hyvä sellaisessa, mutta Veljeni Leijonamielessä sairaille lapsille oltiin keitetty hunajavettä, ja hän oli kävellyt kauppaan hakemaan muovisen purkin hunajaa ja lämmittänyt liedellä vettä hiukan liian kuumaksi. Nyt Ilka on lämmittänyt veden itse, hunajaa on vähemmän kuin äidin valmistamissa mukillisissa oli ollut.
   Ikkunalaudalta avautuu näkymä 1900-luvun alun peltikattojen punaiseen ja vihreään mosaiikkiin ja hätäisenä nousseeseen aamuun. Taivas kattojen yllä on samaa väriä kuin kupissa pyörteilevä juoma, jonka pinnalle hunaja on alkanut saostua pieniksi pilvenrepaleiksi.

Hirviö

Kynsi tunkeutuu rintakehäni lävitse ja uppoaa seinään lapaluideni välissä. En voi raottaa silmiäni auringonnousua vasten.
  Tämä en ole minä.
Joku yrittää raapia tiensä ulos ohimoideni välistä, silmien yläpuolelta.
Kieleltäni vuotaa lämpöä repaleisille huulille. Hampaiden kärjet repivät jälleen jotain auki. En voi olla nuolematta niitä, vaikka kieleni on turta.
Karvas neste valuu leualtani maahan, vuotaa lammikoksi. Kyyristyn ja juon.
  Tämä en ole minä.
Kiven rosoinen reuna hyväilee sormiani. Nostan sen pääni ylle, melkein pudotan. Heitän.
Toinen kynsi on tehnyt tietään oikealta solisluulta oikeaan olkapäähän. Sillä ei ollut koskaan aikaa olla täydellinen.
Pimeän tultua annan kylmän ryömiä sisääni. 
Mitä turhia, nyt enää. Tämä olen minä.

                                ©Anni Taponen