Koillistuuli

Me olemme lähtemättömissä
583 päivää olemme kuluneet pois;
olisipa tuuli noussut aiemmin ja kovempaa
  kun ikuisuus vielä eli sormenpäissämme

Niskani iholla väreilee sanomatta jätettyjä sanoja
kädelläni illan ensimmäiset lumihiutaleet
  kinostuvat
minä huudan autiota katua

Olen jättänyt taakseni helminauhallisen askelia
liian pieniä näin leveälle tielle, 
näin syvään hankeen
tuulen armahdettaviksi ihmisten kiroja
 - me olemme jo unohtuneet

Sataa unta

   Beau ei ollut nähnyt lunta, vaikka Päivänsäde oli puhunut siitä. Entä jos hän olikin puhunut unesta? Sataa unta. Pastellinkirjavia, saippuakuplankeveitä unenriekaleita, jotka hapuilivat tietään suljettujen ikkunaverhojen raoista kajastavassa lämpimässä valossa. Toiset unet olisivat luovutettuja ja toiset puoliavoimista silmistä paenneita. Ne laskeutuisivat rakennusten katoille ja Beaun kulmakarvoihin ja huurtaisivat jäätyessään Päivänsäteen hiukset. Beau saattoi melkein nähdä, kuinka tyttö pyydystäisi yhden unen kämmenelleen ja se olisikin yksi Beaun omista, vadelmien ja sateenharmaiden silmien ja seiniltä rapisevan maalin täyttämistä. Beau yrittäisi kurottaa, ottaa unensa takaisin, mutta se olisi jo ehtinyt sulaa Päivänsäteen lämpimälle kämmenelle ja tyttö olisi kohottanut ihmettelevän katseensa häneen. Ja uni olisi mennyttä, viety, eikä Beau voisi muuta kuin kääntyä kannoillaan ja yrittää uneksia sen takaisin.

   Hän tunsi kylmänväristyksen heräävän niskassaan ja nykäisi huivin koukistettujen jalkojensa päälle. Hän oli tarkkaillut ikkunaa, mutta lumi ei ollut tullut.

   Oli olemassa toisenlaisiakin unia, niitä, joita Beau piti parhaansa mukaan loitolla. Suloisia, kuiskivia, houkutteleviarepiviä unia. Suden hetken unia, jotka saattoivat olla olemassa hänen avonaisten silmiensä edessä silloin, kun hän käänsi päätään tarpeeksi nopeasti. Unia, joilla oli voima nostaa sappineste vihlovana hänen kurkkuunsa ja kaikua päivän valaisemista seinistä.

   Päiväolennot olivat sillä tavalla rajallisia, niillä oli ikiaikainen vaistonsa pimeänpelkoon ja viehätyksensä kiiltäviin esineisiin, nopeammin, intensiivisempää, muttei koskaan rajaa ylittäen; sitä veteen piirrettyä viivaa, jonka yli Beau oli tanssinut useammin kuin välitti muistaa. Päiväolennot olivat selväpiirteisiä huijareita, kaikki paitsi Päivänsäde, joka saattoi olla maailman ainoa selväpiirteinen rajatapaus. Beau huokaisi pienen samean höyrypilven kylmää lasia vasten ja nousi ikkunalaudalta.

Olemassa

   Ilkan kuumeinen katse haroi laskevan illan violetiksi maalaamia katuja ja niiden sivuilta kaikkialla kohoavia harmaakylkisiä betonitorneja, kadunkulma kadunkulman jälkeen, käännös, toinen. Pojan askeleet olivat kasvaneet ensin harppauksiksi ja siitä puolijuoksuksi, sillä aurinko oli jo ehtinyt kadota kaupungin siluetin taakse ja hän etsi, etsi hellittämättä.
   Ohi vilahti puistoja, ennen aikaansa tummenneita ja umpeen kasvaneita, vailla pintaa, johon tarttua. Rakennusten varjot kulkivat hänen ylitseen, vielä ei ollut aika sytyttää katuvaloja, vaikka hämärä ryömi kaupungin katoksista ja porttikongeista Ilkan silmiin, suuhun, nenään, kunnes hänen edessään oli kuilu, pudotus, joka pakotti pojan seisahtumaan.
   Satama oli autio, meri hiljennyt lähestyvästä talvesta. Raudanharmaat laineet pyyhkivät satama-altaan graniittista reunaa. Ilka nosti katseensa suuret pupillit veden yli hohtavassa valossa välkkyen. Vastaranta oli kaukana, mutta olemassa.