"Joonatan, minä näen valon"

   Hunajapurkin kylki on tahmannut sormet, huulille on jäänyt kevyt kerros sokeria, eikä Ilka huomaa nuolevansa niiltä hajamielisesti muistoja lapsuudesta. Niistä aamuista, joina äiti oli ensin kokeillut tulikuumaa otsaa ja istuttanut Ilkan sitten sohvan nurkkaan peittojen alle.
   Äiti ei ollut koskaan ollut hyvä sellaisessa, mutta Veljeni Leijonamielessä sairaille lapsille oltiin keitetty hunajavettä, ja hän oli kävellyt kauppaan hakemaan muovisen purkin hunajaa ja lämmittänyt liedellä vettä hiukan liian kuumaksi. Nyt Ilka on lämmittänyt veden itse, hunajaa on vähemmän kuin äidin valmistamissa mukillisissa oli ollut.
   Ikkunalaudalta avautuu näkymä 1900-luvun alun peltikattojen punaiseen ja vihreään mosaiikkiin ja hätäisenä nousseeseen aamuun. Taivas kattojen yllä on samaa väriä kuin kupissa pyörteilevä juoma, jonka pinnalle hunaja on alkanut saostua pieniksi pilvenrepaleiksi.