Marraskuu

                                                       Marraskuun kadut
                                                         syövät pimeän
                                               yhtä varmasti kuin valonkin;
                                                  onneksi maailma nukkuu
                                               sillä me olemme sen aaveita
                                              me ja kaikki muut levottomat
                                                   auringon selän takana
                                                               Halla
                                               hiipinyt sormiini yön aikana
                                                 tehnyt aamunnousuista
                                                         tunnottomia
                                                       särkeviä silmiä
                                            aamukuuden iho kylmänväreillä
                                                    etelään vievät junat 
                                                       alati liikkeessä

"Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                 Minä unohdin olla tässä
                                                          ja katosin
                                                     kiveyksen rakoihin
                                                     kauniisiin sanoihin
                                  sinne, minne vesi huuhtoo pudonneet kukat
                                                      katseisiin täynnä
                                                       tummuvaa yötä
                                              "Tiedäthän, etten minä ikinä"

                                                           Minä muistin
                                                       hiukan liian vähän
                                                            ja liikaakin
                                            aamut, jotka venyivät kuukausiin
                                                          käsien tärinän
                                                  kuinka me vähä vähältä
                                             hajottiin myöhäisiin haaveisiin
                                                            naurettiin
                                            vaikkei oikeastaan tuntunut siltä

                                                           Minä toivoin 
                                                    mahdottomuuksiin asti
                                                               uskoin
                                                   hereillä olon eri tasoihin
                                                  olemattomiin maailmoihin
                                                         osaamatta olla
                                                    oikeastaan niissäkään

                                                      oikeastaan missään

   Olit siinä vieressäni, mutta niin monena sirpaleena, että tuntui mahdottomalta kerätä niitä kaikkia. Ja silti tuntui pakottavasti siltä, että minun olisi pitänyt, sillä et ehkä jaksaisi tehdä sitä itse.
   Tähtitorninmäki kuulosti paikalta jostain sadusta, ja siltä se näyttikin keskellä kevään viimeisiä pimeitä öitä; yksinäiseltä saarekkeelta, joka kohosi alapuolella levittäytyvän kaupungin valomerestä. Tähdet saattoi todella erottaa täältä käsin, alempana katuvalot peittivät ne synteettisellä hohteellaan.
   En oikeastaan halunnut sanoa mitään, istua vain siinä puhumatta niin kauan, että aika lakkaisi olemasta. Sanojen vääjäämättömyys herätti minussa heikon halun oksentaa.
   Tuuli nousi jostain kaupungin siluetin takaa vihaisina puuskina. Nousin ja pudistin kuivuneen ruohon vaatteistani.
   "Mennään."
   

Loputon

   Jos olisin osannut hukkua paremmin, olisin sen varmaan tehnytkin. Mutta nähtyäni, ettei se selvästikään ollut minua varten, aloin kulkea. Kulkea rannan ja kodin väliä, ja sitten kurkisuolta pellolle ja seuraavalle pellolle. Kuljin olotilojen ja valaistusten väliä, ja minusta tuntui, että osasin sen. Minulla oli yhtä suuri oikeus nähdä kuun tippuvan horisontin taakse kuin kaikilla muillakin, ja se tuntui lohdulliselta. Kuljin itseni eksyksiin.
   
   Löysin kynän sammaleen peittämällä ikilohkareella istuessani. Se oli unohtunut taskuuni, tai ehkä tehnyt itsensä unohdetuksi. Sain musteen juoksemaan hieromalla sitä kämmentäni vasten. Ensimmäisen viivan jälkeen tuli toinen. Piirsin näkyviin luut ja kulkemisen väsymyksen, perille pääsemättömyyden pelon, kunnes tilaa ei enää ollut. Mustetta piti puhallella, että se kuivuisi eikä hankautuisi heti pois. Minä en ollut säilyttäjä niin kuin isoäiti ja ala-asteen luokanopettajani olivat olleet, mutta piirrokseni saatoin pitää. Pelon määrä on vakio, ja kun osa siitä oli tehty näkyväksi kämmenselkääni, sitä oli olemassa vähemmän pääni sisällä.

   Kenkäni kuluivat ja kadottivat värinsä. Onneksi ne olivat paksut, muuten ne olisivat hajonneet viikossa. Taivas oli suurimmaksi osaksi harmaa, pilvien läpitunkemattomuus ilkkui minulle ylhäältä päin. Sateesta pidin, vaikken juurikaan sen tuomasta kylmästä. Muistutin itselleni, ettei kaikkea voinut saada, ja jatkoin matkaani eteenpäin. Aina vain eteenpäin.

Uneton

   Sekoitun öljyisiin ääniin, juopuneen miehen houreeseen – olen unettomien William S. Burroughs, mutten kuitenkaan, olen ruumiiton, ajasta ja tilasta irrallinen tyhjyyden muotoinen kappale. Näkökenttäni kaukaisimmilla rajoilla erotan ohikiitävänä mätänevän, orgaanisen aineksen lemun peittämän elämän valvemaailman, joka ei voi kilpailla kaikin kuviteltavissa olevin kontrastein hermoratojen minua varten koristelemalle synapsivirralle. Särkevät silmät ja niiden takana säkenöivät sateenkaaren väriset tähdet. Absoluuttinen, puhekyvyn vievä väsymys, joka saa lihakset nykimään marionettinuken raajojen lailla.