Päivän viimeinen, tiikerinoranssi auringonsäde varisti männynoksalta vesipisaroita otsalleni, ja minä heräsin siihen, että oli mentävä. Lähdin yötä vasten, ajatukset koirankorvilla myöhempää pohtimista odottamaan jätetyiksi. Onneksi syksyn yöt olivat pimeitä, niiden kätkössä ei tarvinnut nähdä itseään tai muita. Mutta kaiken saattoi kuulla, lukea huulilta ja kuvitella suuremmaksi. Pimeä jätti sille tilaa, kuvittelulle. Ja kun aamu koitti, löysin itseni makaamasta heinikkoisesta painanteesta helmiäisen ja pastellin värinen aamutaivas pääni päällä. Piirsin käteeni kartan viimeisistä tähdistä ennen kuin ne katosivat lisääntyvään valoon. 'Tähtikartasto', minä kirjoitin niiden yläpuolelle.
maanantai 7. syyskuuta 2015
Tähtikartasto
Vesi uursi itselleen satoja pieniä polkuja, joita seuraamalla saavuin joelle. Töyräät viettivät jyrkkinä seinäminä veteen, joka kuljetti mukanaan liejua ja kaarnalaivoja yläjuoksulta. Siellä tuoksui liikkeeltä, virtaavalta vedeltä, ja uskalsin viimein pysähtyä ja istua joenrannan sammaliin ja sulkea silmäni uniin, jotka tuntuivat ensimmäistä kertaa pitkään aikaan lempeiltä.
Päivän viimeinen, tiikerinoranssi auringonsäde varisti männynoksalta vesipisaroita otsalleni, ja minä heräsin siihen, että oli mentävä. Lähdin yötä vasten, ajatukset koirankorvilla myöhempää pohtimista odottamaan jätetyiksi. Onneksi syksyn yöt olivat pimeitä, niiden kätkössä ei tarvinnut nähdä itseään tai muita. Mutta kaiken saattoi kuulla, lukea huulilta ja kuvitella suuremmaksi. Pimeä jätti sille tilaa, kuvittelulle. Ja kun aamu koitti, löysin itseni makaamasta heinikkoisesta painanteesta helmiäisen ja pastellin värinen aamutaivas pääni päällä. Piirsin käteeni kartan viimeisistä tähdistä ennen kuin ne katosivat lisääntyvään valoon. 'Tähtikartasto', minä kirjoitin niiden yläpuolelle.
Päivän viimeinen, tiikerinoranssi auringonsäde varisti männynoksalta vesipisaroita otsalleni, ja minä heräsin siihen, että oli mentävä. Lähdin yötä vasten, ajatukset koirankorvilla myöhempää pohtimista odottamaan jätetyiksi. Onneksi syksyn yöt olivat pimeitä, niiden kätkössä ei tarvinnut nähdä itseään tai muita. Mutta kaiken saattoi kuulla, lukea huulilta ja kuvitella suuremmaksi. Pimeä jätti sille tilaa, kuvittelulle. Ja kun aamu koitti, löysin itseni makaamasta heinikkoisesta painanteesta helmiäisen ja pastellin värinen aamutaivas pääni päällä. Piirsin käteeni kartan viimeisistä tähdistä ennen kuin ne katosivat lisääntyvään valoon. 'Tähtikartasto', minä kirjoitin niiden yläpuolelle.
Tunnisteet:
ilta,
kirjoitusblogi,
luova kirjoittaminen,
matka,
pimeä,
syksy
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Kirjoitat ihanan sujuvasti, tekstiä on helppo lukea! Olet pelkistänyt kivasti blogin ulkoasun :) Kuvia kaipailisin, mutta tietenkin jos blogisi on vain ns. kirjoitusblogi niin kuvat eivät sinne kuulu. Hyvää syksyä sinulle :)
VastaaPoistaOi, paljon kiitoksia! Pakko myöntää että lisäilisin tänne mielelläni kuviakin, mutta aika ja taito ei ole riittäneet niiden ottamiseen. :D
PoistaVoi miten kauniisti osaat kirjottaa, oon aivan häkeltynyt näiden sanojen edessä! Tää teksti kuulostaa luottamukselta ja Nuuskamuikkuselta, pidän kovasti. Ehkä minäkin vielä joskus osaan.
VastaaPoistaParempaa kehua ei voisi antaa kuin että teksti kuulostaa Nuuskamuikkuselta, paljon kiitoksia! <3
Poista