Hajanainen

    Luun ja lihan kudelma vasten etäisen sykkeen tahdissa värähtelevää betonia. En usko sen olevan minä, se on kaikista valheista viimeisin, niistä, jotka tulevat ulkoa sisään ja sisemmäs. Niin sisälle, että ne saavuttavat järjen teokraattisen ytimen ja muuttuvat vereksi suonissani.

   Ojennan sormen kuin se olisi jonkun vieraan, mitä se kai onkin. Sininen kuultaa läpi kaamoksen haalistamasta ihosta. Ojennan toisen sormen, kolmannen. Ranteen. Käsi vetää minut perässään ylös lattialta, jonka kylmyys on ehtinyt painua lapaluihini.

   Puristan sormet yksi kerrallaan kämmeneni lämpöä vasten. Elämää merkitsevä rummutus sykähtelee sormenpäissä.

   Hyökkään niin nopeasti, niin tiedostamattomasti, etteivät lihakset osaa varautua. Nyrkin lämpö kohtaa lämmön siinä, missä eroan soluista koeputkessa. Kipu ei tunnu kivulta, kun se ei ulotu sydämeen.