Unta

   Saga näytti nukkuessaan enemmän satuolennolta kuin koskaan. Tulta kipinöivät silmät olivat sammuneet, metsäkauriin kaula lepäsi kukallisella tyynyliinalla kalpeana kuin yö ikkunan toisella puolen. Kädet olivat liikkumattomat, hän oli jättänyt tulitikkuaskin farkkujensa taskuun. Tyttö tuntui alastomalta ilman sitä.

   Äkkiä Sagan sormet puristuivat nyrkkiin. Hänen päänsä nytkähti tyynyllä, silmäluomet värähtivät kolibrinsiipinä. Huulien välistä eksyi unisia sanoja, joissa kaikui hätä. Laskin käteni varovasti hänen hiuksilleen. Suortuvat tuntuivat lämpimiltä juoksuttaessani sormiani niiden lävitse. Silitin peukalollani Sagan otsaa. Vähitellen hänen soperruksensa vaikeni, kädet avautuivat jälleen nyrkistä aamukukkien lailla. Pohdin, mistä Saga näki unta, mitä hän pelkäsi. Hänen hereillä ollessaan en olisi tohtinut miettiä sellaista. Mutta nyt hän oli siinä, lähellä, hengitti rauhallisesti kämmeneni ohimollaan. Ilman tulitikkuaskia.

   Kävin makuulle patjalleni varmistuttuani siitä, että Saga nukkui rauhallisesti. Lakanan läpi uhosi vanhan ruoan haju. Viimeiseksi ennen nukahtamistani vedin käteni varoen pois Sagan hiuksilta.