Outro

   Hämärä laskeutui hitaasti tähän aikaan vuodesta. Taivas oli kirkas koko yön, ja jos olisin maannut selälläni, en olisi huomannut eroa illan ja aamun välillä. Mutta heinänkorsien väliin pimeä hiipi varovasti, peitti ensin pellon kauimmaisen laidan ja hämärsi lopulta talotkin mäen päältä. 
   Odotin tähtien syttymistä ja tunsin itseni näkymättömäksi, melkein kuin tiikeriksi keskellä sademetsää. Peuratkaan eivät haistaisi minua kosteasta heinikosta ennen kuin olisivat tulleet aivan lähelle.
   Mietin, mihin sinä olit mennyt ja olisitko vihainen, jos tulisin ikkunasi taakse aamulla. Olisit tietysti, mutta lähtisit silti mukaani, ja minä veisin sinut kaupungintalon katolle katsomaan, kuinka aurinko nousisi horisontin takaa lämmittämään koko maailmaa, sen tehtaanpiippuja ja puidenlatvoja ja ilmavirtauksissa risteileviä lintuja niin, ettet enää edes muistaisi yötä. Tulin samalla surulliseksi tietäessäni, että vaikka se riittäisi sinulle siksi aamuksi tai ehkä kuukaudeksi tai vuodeksi, se ei riittäisi sinulle koko elämäksi, ei edes siksi ajaksi, joka meillä yhdessä oli. Mikään muu ei estänyt minua lähtemästä pellolta, mutta se oli tarpeeksi. 
   Levitin takkini maalle, josta olimme talloneet heinät lakoon, istuin sille ja kiersin käsivarteni koukkuun vedettyjen jalkojeni ympärille. Kuu nousi kermanvalkoisena ja ohuena kuustenlatvojen ylle riittämättä valaisemaan maisemaa. Yksinäinen lepakko lensi kirahtaen pellon laidassa ja hävisi sitten metsikköön. Kevyt usva nousi korsien välistä, maatalojen nurmikoilta ja suolammesta metsän takaa ja peitti lopulta kaiken näkyvistä, minutkin.