Versot nousevat keväällä

   Golberg kirjoittaa Etelästä, sen historiasta, sen tuoksusta, sen rikkaasta maaperästä, joka versoo kolmensadan vuoden takaista kärsimystä. Kun hän kuvailee maata, tiedän, että minullakin on maa, kiinteä alkupiste, jota en voi sulkea pois kirjoittaessani. Oitin sammalen peittämät kuusimetsät, rehevöitynyt lampi, sammakoiden asuttama kaivo. Ohut kerros multaa peruskallion päällä, multaa, johon on kuitenkin ehtinyt imeytyä paikan tuntu. Tälle mäelle tiilitehtaan johtaja halusi rakentaa kartanonsa 1900-luvun alussa, hän käski istuttaa hedelmäpuut ja louhia graniittiset portaat metsän uumeniin. Talolta saattoi nähdä lammen, joka välkehti kesäpäivinä parvekkeella kahviaan juovien naisten kasvoille, ja lammen ympärille rakentui vanha kylä, tehdas ja työläisten asuintalot. Siksi Etelän tuntu on ikuistunut juurevana myös tähän maaperään; asetelma on sama, johtajat ja työläiset, jotka kohottivat katseensa peltotöiden lomassa puunlatvoihin samoin, kuin toiset tekivät kaukaisen valtameren toisella puolen. Toivoisin voivani kysyä, onko teksteissäni samaa juurevuutta, kuvastuuko niistäkin kotipaikan vuosisatainen perintö.