Heinäkuu

   Vastapäisen seinän peilistä tuijottaa lähes vieras olento, väsyneet silmät mittailevat puoliavoimina nuhjaantunutta t-paitaa ja sekaisiksi vyyhdeiksi purkautunutta poninhäntää. Sammutan valot uudestaan, ja silmien särky helpottuu.
   Vanha, kosteuden turvottamista puitteistaan jumiin jäänyt ikkuna murahtaa nykäistessäni sen auki. Pysähdyn kuulostelemaan ääniä alakerrasta. Ei mitään. Kipuan pöytäni yli ikkunalaudalle ja asetun istumaan selkä vanhaa, sään kuluttamaa ikkunankarmia vasten.
   Kesäyöt eivät ole koskaan pimeitä. Auringon muisto viipyy vielä taivaalla himmentäen kuun valkoiseksi aaveeksi taivaanrannassa. Ikkunan alla avautuva puutarha peittyy nuorten koivujen heittämiin varjoihin, joissa yökköset lepattavat hopeapisaroina marjapensaalta toiselle. Jostain pihatien takaa avautuvien peltojen toiselta puolen kantautuu hiljaisena villi ulvahdus, ehkä eläimen, ehkä ihmisen.
   Annan keuhkojeni tyhjetä hitaasti, yksi varovainen henkäys kerrallaan. En uskalla sulkea silmiäni putoamisen pelossa, mutta painan otsani polvia vasten lepääviin käsiin. Humala on jo kulunut pois silmieni takaa, jos se oli siellä koskaan ollutkaan. Sormeilen järviveden kovettamia hiussuortuvia ja kiedon viilenneet käteni ympärilleni. Jalkapohjissa pistelevät vielä viimeiset hiekanjyvät muistona keskikesän lämmittämästä rannasta, ohitse välähtäneestä illasta, auringonlaskun ja -nousun yhtäaikaisesta aavistuksesta lilan ja mustelmansinisen sävyihin peittyneellä taivaalla.