Pöydälle on tuotu kaksi tekokukkaa, synteettisen
palavan oransseja kehäkukkajäljitelmiä. Tyhjälle pöydälle vailla maljakkoa
hylättyinä ne näyttävät yhtä nuutuneilta kuin elävät esikuvansa voisivat
näyttää tämän kelmeän sairaalavalon alla. Konteksti puuttuu, niin kuin se on
tuntunut puuttuvan koko päivästä hätäisine pakkasineen ja kitkerine
teekupillisineen. Merkitys tuntuu vielä hapuilevan viikonloppua, yhdessä
katettua aamiaispöytää ja aamuöisin nurkkaan asetetun jalkalampun valossa
käytyjä juopuneita keskusteluja. Kaikki muu on heijastuspintaa.
Nousen ja poistun valittavasta ovesta
tyhjään käytävään, kukaan ei kehtaa kysyä miksi. Harmaanvihreät seinät jäävät
kaikumaan ulko-oven iskeytyessä kiinni perässäni.
Puisto on pimeä ja nielee valoa pensaiden
jäätyneisiin onkaloihin. Hengitys höyryää vanhaa ilmaa ja nousee pääni ylitse
näkymättömiin. Pakkanen polttelee rohtuneita huulia. Maailma on aavistuksen
nopeampi kuin eilen tai toissapäivänä, sillä on kiire kulkea ohitseni, koska en
johda sitä mihinkään suuntaan. Istun puistonpenkille, katuvalojen vihreän kehän
ulkopuolelle, ja suljen silmäni pimeän toisella puolella kiitävältä elämältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olit? Kiitos kommentista!