Kuohu

   Viime kesänä punaiseksi maalattu aita helmeilee sateesta, joka on kutonut hiukseni vesipisaroiden kimmeltäväksi verkoksi. Ensin tunnen hyisen, kevättalvisen veden saavuttavan päänahkani, ja pian pisarat jo virtaavat vuolaina jokina otsani uurteista ensin kulmiin, jatkaen siitä matkaansa untuvan peittämille ohimoille ja nenän vieriä pitkin itsepäiselle amorinkaarelle. 
   Sähkökitara ja ajatusta nopeampi rummutus kajahtelevat kuulokkeista yksityiseksi nautinnokseni, jota volume-nappi rajoittaa äidillisen säntillisesti. Haluan kuulla musiikin niin, että se tuhoaa jotain peruuttamattomasti pääni sisällä, antaa äänen kuohua ylitseni ja hukuttaa minut. Sateen hyökkäävä kuohunta rauhoittuu asteittain tunnustelevaksi tihkuksi, jonka pienet neulanpistot tarttuvat hopeahelminä vaatteisiin. Sää on tyhjentänyt jo ennestäänkin hiljaiset kadut edestäni, tavallisesti eloisat lähiöt näyttävät pimeässä vääristyneeltä, post-apokalyptiseltä maisemamaalaukselta. 
   On parempi, että yö on pilvinen. Tällä hetkellä tuntuu lohdullisemmalta olla näkemättä mitään niin vertauskuvallisen kaunista kuin yötaivas jumalatartähtikuvioineen, vaikka tiedänkin niiden siellä olevan.