Kuoleman konkretia iski
minuun ensi kerran ollessani yhdentoista. Vietimme äitini kanssa viikon
Keski-Suomessa hiljaiselle leirintäalueelle pystytetyssä teltassa. Alueen
ohitse virtasi kirkasvetinen joki.
Muistan itkeneeni itseni uneen useana iltana
tuon viikon aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mitään erityistä ei
näennäisesti ollut tapahtunut, kenties vain vieraat maisemat ja ihmiset
herättivät ajatuksen, mutta kuoleman kylmänkova tajunta iski yllättäen.
Ymmärsin, että jonain päivänä minun on osattava päästää irti äidistä, isästä, veljestä,
parhaasta ystävästänikin. Ja itsestäni. Kirosin sodat ja terroristit. Kysyin
äidiltä, miten ihmiset voivat kyetä tappamaan toisiaan, eivätkö he olleet
heränneet kuoleman ajatukseen ja valvoneet öitä sitä miettien? En kyennyt
löytämään selitystä julmuudelle, jolla muilta eläviltä, hengittäviltä,
tuntevilta ja ajattelevilta ihmisiltä riistettäisiin näiden ainoa elämä tai
rakas omainen.
Sittemmin olen pyrkinyt tietoisesti
välttelemään aihetta; kuoleman tajunta ei ole poissa, en vain uskalla kohdata
sitä uudestaan. Yritän tällä kertaa kaventaa railoa itseni ja kuolemanpelkoni
välillä ystävällisemmin, rationaalisemmin ja vailla pakokauhua – tuttavallinen
lähestyminen on loppujen lopuksi vielä omissa käsissäni. Mitä minä jään
kuollessani kaipaamaan?
Kehoani, jonka kanssa olen tuntenut elämäni
parhaat asiat: pakkastuulen kasvoillani, tärkeiden ihmisten kosketukset,
Atlantin suolaiset alkukesän aallot. Jään kaipaamaan joka ikistä särkevää
lihasta ja mustelmaisia polviani. Fyysinen rasitus on aina ravistanut minut
hereille, pois unimaailmasta, johon olen toisinaan tuntenut hukkuvani. Kipukin
on tuntunut liittolaiselta, sillä se kertoo minulle, että olen elossa.
Rakkaitani. Kirjoituskäteni pysähtyy heitä
ajatellessani.
Jään kaipaamaan oppimista. Muistelen
yhtäläisellä lämmöllä isältäni oppimaani taitoa erottaa puulajit toisistaan ja
kantapään kautta löydettyjä vahvuuksia kuin myös taitoa lukea kirjoja vieraalla
kielellä ja ymmärrystä siitä, miten mantereet liikkuvat.
Mitä kadun? Niitä loputtomia päiviä, jotka
olen uhrannut kurjuudelle ja epätoivolle. Sen tiedän.
Ne ihmiset ovat harvassa, jotka eivät pelkää
kuolemaa – niin ainakin luulen. Olen yhä kovin lähellä sitä 11-vuotiasta, joka
ei onnistunut nukahtamaan elämän lopun pimeyttä pohtiessaan, mutta haluan
löytää tavan elää, nähdä ja kokea niin, että voin lopulta kohdata ihmisyyden
viimeisen suuren seikkailun arvokkaasti ja pystypäin.
Samastuin, muistan nimittäin ihan vastaavanlaisia elämän rajallisuuden tajuamishetkiä juuri sieltä reilun 10-v. minäni mielestä. Pysäyttävää pohtia myös, mitä itse kaipaisi. Siis tietysti läheisten ihmisten lisäksi. Eli kaikkiaan tykkäsin tekstistä, vaikka aihe olikin synkkä. Ajatuksia heräsi paljon.
VastaaPoistaIhanaa(tai siis kamalaa) että joku muukin on kärsinyt samanlaisesta eksistentiaalikriisistä. Tää kyseinen teksti on itse asiassa harjoitus eräästä Natalie Goldbergin kirjasta, suosittelen!
PoistaIhanan erilaista mitä tottunut blogeja lukemaan! Mielenkiinnosta jään kyllä lukijaksi! :)
VastaaPoistahttp://unelmiensaperassa.blogspot.fi/