Valkoisensininen, auringonnousua edeltävä talviaamun valo heijastuu sisään vastasataneesta lumesta. Hetken aikaa huone on peittynyt pehmeään, mystiseen utuun, joka täyttää varjoisat nurkat ja kaapit. Se ei ole hämärää muttei oikein valoakaan, mutta se on väriä, rauhaa, talvea. Puolivaloa. Se herättää halun nojautua ikkunaan, jotta voisi tuntea kylmän hehkun tämän puolivalon ytimessä. Pienet huurrekukat ikkunassa ovat osa valoa, samoin ikkunalasin taakse jäätyneet, oravan lumeen jättämät jäljet. Istun lasiin nojaten niin kauan, että minustakin tulee valoa, niin kauan, että tunnen ulkoa huokuvan kylmyyden rauhoittavana otsallani ja kuulen tuulen mukana hangella leikittelevien lumikiteiden helinän. Henkäisen kohti ikkunaa, ja huurrepilven keskeltä kasvaa uusia kukkia silmieni edessä.
Jossain sen puolivalon ytimessä on kaikki. Sitä jokainen kirjoittaja ajaa takaa juosten kilpaa kirjaimiaan vastaan, sitä jokainen juoksija ja tanssija tavoittelee tuntiessaan jokaisen lihaksensa huutavan lepoa. Unohdus, itsensä unohtaminen: lopullinen, aito tunne. Siitä on kirjoitettava, itsessään ja pelkästään siinä kiinni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olit? Kiitos kommentista!