Saga asui talossa, jossa eli surullisia ihmisiä.
Sellaisena Lumi oppi tuntemaan 70-lukulaisen kerrostalon, joka lajitovereineen merkitsi rajaa keskikaupungin ja paremman väen lähiöiden välillä. Pihaa ympäröi matala ruusupensasaita, joka sulki sisäänsä myös keinuilla ja hiekkalaatikolla varustetun leikkikentän, jonka pehmeään soramaahan Lumin jalat upposivat sinä päivänä tytön kävellessä kohti keinussa istuvaa Sagaa.
Nyt, kahdeksan vuotta myöhemmin, keinut oli viety pois ja hiekkalaatikko purettu. Talossa ei enää asunut lapsia, vain liian aikaisin vanhenevia vanhempia ja näiden sinne kotiutumattomia poikia ja tyttäriä. Lumi laski ikkunoiden rivistöä - toiseksi ylimmäinen oikealla - ja näppäili puhelimeensa viestin. Alumiiniset sädekaihtimet raottuivat ikkunassa, mustanruskean piikkitukan kehystämät kasvot välähtivät näkyviin. Lumi heilautti kättään ja jatkoi talon varjoisalle takapihalle pään korkeudella riippuvien alimman kerroksen parvekkeiden editse odottamaan. Ilta oli hämärämpi kuin vielä pari viikkoa aiemmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olit? Kiitos kommentista!