Kiintymys on kummallinen taipumus

…Etsiä jokaisesta tuntemattomasta katseesta armahdusta, armahtajaa, joka koskettaisi siinä osassa minua, joka voidaan tarkimmin määritellä sieluksi, jotain, minkä en itsekään tiennyt olevan olemassa. Osaa, jonka korjaamalla minusta tulisi parempi ihminen ja maailmasta tulisi parempi maailma, jolla olisi antaa ihmisille vastauksia niinä yksinäisinä iltoina, joina he rukoilevat tietäen jumalansa kääntäneen selkänsä heille.

   

   Nostin kasvoni ylös ja mittailin tupakanpuruilta haisevaa katua rekvisiittoineen tietämättä, olinko näyteikkunassa minä vai ohi silmät maahan luotuina matkaavat ihmiset. Ensimmäinen lumihiutale putosi kieppuen kuin epävakaa vene aallokossa, ja löysi lopulta tiensä maahan jyrkän pakkolaskun vauhdittamana. Ensimmäisen jälkeen tulivat toinen ja kolmas, kunnes ne kasvoivat peittäen koko kadun valkoiseen, kengänpohjien alla narskuvaan peitteeseen. Jos olisin osannut piirtää, olisin tehnyt siitä maailman kauneimman taulun; jos olisin ollut säveltäjä, olisin valinnut heleimmät, ehdottomimmat sävelet koskettimistolta ja tehnyt niistä kappaleen. Mutta en ollut kumpaakaan, joten minun oli pakko tarttua kahvikupilliseeni kaksin käsin ja sulkea silmäni siitä juodessani osatakseni edes tuntea jotain erityistä edessäni avautuvaa maisemaa kohtaan.

   

   Kiintymys on kummallinen taipumus. Se kiertyy mystisiksi kuvioiksi kuin tuiskuavien lumihiutaleiden piirtämä, jatkuvasti elävä kuva tai kuin kuppini pohjasta liuennut kaakaojuova, eikä siitä aivan löydä tarttumapintaa, josta ottaa kiinni ja pysäyttää sen mielivaltainen näytelmä. Ärsyynnyn. Millä oikeudella yksikään harhaileva hermoratojen ja kemian muodostama tunne ohjailee meitä? Hörppään kahvini loppuun ja painun ulos kulmat kurtussa. Lumihiutaleet alkavat välittömästi rakentaa pientä kinostaan kaulahuivini päälle vain varistakseen pois askelteni rytmissä. Variskoon kaikki.