Sellaisina iltoina hiljaisuus oli kaikkialla. Vaalean sininen ja -punainen taivas oli vaiti, kaltaiseni hiljaiset ihmiset sulautuivat jalkakäytävään täyttäen kadut omalla salaperäisellä läsnäolollaan, kissat lähtivät saalistusretkilleen pumpuliset tassut ääneti pensasaitojen väleissä astellen. Noina iltoina olin erottavinani kaukaisuudessa, arkitodellisuuden ja taikauskon, kaupunkien ja satumaailmojen rajoilla, jossa kesäiset niityt olivat vaipuneet ikuiseen iltahämärään, säveliä laulusta, joka soljui läpi luomakunnan, kypsyvien loppukesän hedelmien ja vastasyntyneiden pienten sormien, lempeän aallokon, joka hyväili kaukaisia rantoja. Kuu nousi kiireettömästi kattojen ylle, syysillan kylmyys tuntui vielä miellyttävänä kalliota vasten makaavalla selälläni. Taivaan paino tuntui suurena ja turvallisena maailman yllä. Kosteus nousi suloisen tuoksuisina usvakiehkuroina metsänpohjasta kuin muinaiset henget, suottaret supursua hiuksissaan, ylettämättä kuitenkaan ylhäiselle kalliolinnakkeelleni, joka kohosi kuin saari sumumeren keskellä kaupungin ylle niin kuin se ehkä hyvin kauan sitten, jossain toisessa maailmassa, oli ollutkin.
Sinä iltahetkenä päästin ajatuksiini pienen, valkoisen valheen, jonka saattaa antaa anteeksi tietävästi myhäillen. Vannoin, että jos saisin nyt sulautua osaksi sitä tiettyä hetkeä, laskeutuvaa hämärää, alkuyön tuoksuja ja vakaata kalliota allani, sen tekisin. Mutta samalla tiesin, ettei nuoruus sisälläni ollut periksiantavaa lajia; se poltti mieltäni tällaisena iäisyyden hetkenäkin kuin jäänne alkutulesta ihmisen sisällä, halusi kokea kaiken, mitä koettavissa oli, rikkoa ja tulla rikotuksi, kadottaa ja löytää, kieriä epätoivon kuiluissa ja kohota sieltä jälleen elämään, suudella jokaista, joka saattoi tuntea maailman ympärilläni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Mitä mieltä olit? Kiitos kommentista!