Tarpeettoman synkkää

   Kuoleman konkretia iski minuun ensi kerran ollessani yhdentoista. Vietimme äitini kanssa viikon Keski-Suomessa hiljaiselle leirintäalueelle pystytetyssä teltassa. Alueen ohitse virtasi kirkasvetinen joki.

   Muistan itkeneeni itseni uneen useana iltana tuon viikon aikana ja vielä pitkään sen jälkeenkin. Mitään erityistä ei näennäisesti ollut tapahtunut, kenties vain vieraat maisemat ja ihmiset herättivät ajatuksen, mutta kuoleman kylmänkova tajunta iski yllättäen. Ymmärsin, että jonain päivänä minun on osattava päästää irti äidistä, isästä, veljestä, parhaasta ystävästänikin. Ja itsestäni. Kirosin sodat ja terroristit. Kysyin äidiltä, miten ihmiset voivat kyetä tappamaan toisiaan, eivätkö he olleet heränneet kuoleman ajatukseen ja valvoneet öitä sitä miettien? En kyennyt löytämään selitystä julmuudelle, jolla muilta eläviltä, hengittäviltä, tuntevilta ja ajattelevilta ihmisiltä riistettäisiin näiden ainoa elämä tai rakas omainen.

   Sittemmin olen pyrkinyt tietoisesti välttelemään aihetta; kuoleman tajunta ei ole poissa, en vain uskalla kohdata sitä uudestaan. Yritän tällä kertaa kaventaa railoa itseni ja kuolemanpelkoni välillä ystävällisemmin, rationaalisemmin ja vailla pakokauhua – tuttavallinen lähestyminen on loppujen lopuksi vielä omissa käsissäni. Mitä minä jään kuollessani kaipaamaan?

   Kehoani, jonka kanssa olen tuntenut elämäni parhaat asiat: pakkastuulen kasvoillani, tärkeiden ihmisten kosketukset, Atlantin suolaiset alkukesän aallot. Jään kaipaamaan joka ikistä särkevää lihasta ja mustelmaisia polviani. Fyysinen rasitus on aina ravistanut minut hereille, pois unimaailmasta, johon olen toisinaan tuntenut hukkuvani. Kipukin on tuntunut liittolaiselta, sillä se kertoo minulle, että olen elossa.

   Rakkaitani. Kirjoituskäteni pysähtyy heitä ajatellessani.

   Jään kaipaamaan oppimista. Muistelen yhtäläisellä lämmöllä isältäni oppimaani taitoa erottaa puulajit toisistaan ja kantapään kautta löydettyjä vahvuuksia kuin myös taitoa lukea kirjoja vieraalla kielellä ja ymmärrystä siitä, miten mantereet liikkuvat.

   Mitä kadun? Niitä loputtomia päiviä, jotka olen uhrannut kurjuudelle ja epätoivolle. Sen tiedän.

   Ne ihmiset ovat harvassa, jotka eivät pelkää kuolemaa – niin ainakin luulen. Olen yhä kovin lähellä sitä 11-vuotiasta, joka ei onnistunut nukahtamaan elämän lopun pimeyttä pohtiessaan, mutta haluan löytää tavan elää, nähdä ja kokea niin, että voin lopulta kohdata ihmisyyden viimeisen suuren seikkailun arvokkaasti ja pystypäin.

Elämänviiva

   Maisema läikehti heidän sivuillaan kultana, sinisenä ja syvän vihreänä. Pienet kuusimetsäsaarekkeet laikuttivat loppumatonta peltoaukeaa, ja kerran Lumi viittoi Sagaa katsomaan yhteen sellaiseen saarekkeeseen katoavaa peuralaumaa. Laumalla oli mukanaan yksi vasa, koosta päätellen viime kevään poikasia, ja se seurasi emoaan varovasti siroilla jaloillaan astuen. Saga puhkesi hänen takanaan nauruun, jollaista Lumi ei ollut vielä koskaan tämän suusta kuullut; se oli syvää, onnellista, anteeksiantavaa naurua, joka unohti koko aikaisemmin eletyn elämän pulputakseen nyt vapaana ja elävänä kuin jonkin eksoottisen päivälinnun laulu.

   Saga tarttui hänen käteensä, kylmä vasten lämmintä, ja seurasi sormenpäällään violetteja viivoja, joista veri kuulteli läpi aamuöisinä siveltimenvetoina. 
   "Susta näkee, että sulla on tulevaisuus. Se on kaunista."
   Kädet olivat kuin sokean tunnustellessaan tietä käsivartta pitkin kaulalle. Lumi ei päästänyt ääntäkään, ettei mikään huoneen varjoisiin nurkkiin etsiytynyt henkiolento säikähtäisi ja hajoaisi olemattomiin. Yö oli heidän omansa, vauhkoina lepattavat kynttilänliekit heidän todistajiaan.

Rakkaustarina Nabokovin tapaan

   "Lolita, elämäni valo, kupeitteni tuli. Minun syntini, minun sieluni. Lo-li-ta: kolme kertaa kielen kärki hypähtää kitalaella ja koskettaa kolmannella hampaita. Lo. Lii. Ta."
   Tämä kappale on valikoitu Vladimir Nabokovin luultavasti tunnetuimman romaanin, vuonna 1955 ilmestyneen Lolitan takakanteen. Tekstikatkelma antaa jo vihjeen kirjan synkistä aiheista, jotka kiertelevät pakkomielteen, hyväksikäytön, järjen menettämisen ja omistushalun teemoja. Romaani julistettiin kielletyksi julkaisumaassa Ranskassa heti ilmestymisensä jälkeen, mutta siitä huolimatta sitä pidetään edelleen eräänä länsimaisen kirjallisuuden merkkiteoksista.
   Kirjan juoni kiertyy tiukasti kahden henkilön, tarinaa salanimen takaa vankilassa kertovan Humbert Humbertin ja tämän 12-vuotiaan rakkauden kohteen, Dolores Hazen, ympärille. Kerronta aloitetaan kuvaamalla lyhyesti Humbertin elämää keski-iän paikkeille asti: kuvaan astuvat lapsuusvuodet Euroopassa ja ensimmäinen ihastus Annabel, jonka Humbert itse näkee alkuna kohtalokkaalle mielenkiinnolleen nuoria tyttöjä kohtaan. Lopulta työ kirjallisuudentutkijana vie miehen Amerikkaan, ja sattumalta tämä päätyy vuokraamaan huoneen leskeksi jääneen Charlotte Hazen talosta.
   Vaikka Humbertin ja Charlotten välinen suhde onkin pelkkä sivujuonne tarinassa, on se silti kiinnostavin kaikkien kirjan henkilöiden väliltä. Taitavana ihmisten tulkitsijana Humbert hurmaa Charlotten ja solmii jopa avioliiton naisen kanssa vain pysyäkseen lähellä tämän tytärtä Doloresia. Jos fantasiat 30 vuotta nuoremmista tytöistä, joita Humbert pitää vinoutuneella tavalla aikuisiin verrattavina olentoina, eivät vielä herättäneet lukijassa epäilyksiä miehen mielenlaadusta, niin viimeistään tämä molemminpuolisen katkeruuden täyttämä avioliitto osoittaa Humbertin häikäilemättömyyden. Samaan aikaan kun Charlotte kadehtii sairaalloisesti tytärtään tämän saamien huomionosoitusten vuoksi, Humbert pohtii tapoja raivata vaimonsa pois syntyneestä kolmiodraamasta.

                                   

   Kun Charlotte kuoleekin yllättäen auton alle jäätyään, Humbert aloittaa Doloresin kanssa pakomatkan läpi unisten Pohjois-Amerikan valtateiden. Osa on absurdi; pimittämällä äidin kuoleman Humbert aloittaa kaksijakoisen suhteen suojatikseen jääneen tytön kanssa, ja tahmean runollisesti kuvatut nähtävyydet ja yömajat sekoittuvat Humbertin ja Doloresin molemminpuolisen manipulaation ja henkisen riutumisen merkkeihin. Pirstaleiset ja toisiinsa sekoittuvat ympäristöt eivät tarjoa lukijalle minkäänlaista kiintopistettä ennen hetkellistä asettumista Beardsleyn kaupunkiin, josta karkumatka jatkuu jälleen Doloresin herätettyä Humbertissa paljastumisen pelon.
   Tällä kertaa Humbertin pako on konkreettisempi - joku jäljittää Doloresia ajaen miehen piinallisesti miltei hulluuden partaalle. Tässä kerronnan osassa Humbertin ja Doloresin välit kylmenevät entisestään, mikä näkyy esimerkiksi tyttöä kohtaan osoitetussa väkivallassa. Pelko osoittautuu aiheelliseksi, ja lopulta Dolores saakin paettua jäljittäjän mukaan.
   Kirjan kerronta kokee muutoksen Humbertin motiivien muuttuessa. Tarinan loppuosa kuvaa Doloresin "sieppaajan" etsintää: Dolores itse on tällä välin ehtinyt kasvaa jo 18-vuotiaaksi ja samalla menettänyt Humbertin romanttisen mielenkiinnon. Ennen hakeutumistaan mystisen Quiltyn luo murhatakseen tämän Humbert vierailee viimeisen kerran Lolitansa luona. Lopulta Humbert johdattelee lukijan Quiltyn huvilalle todistamaan piinaavan pitkää ja epätodellista murhakohtausta, jossa Humbert tuntuu pikemminkin taistelevan itsensä kuin uhrikseen joutuneen miehen kanssa. Kuten jo romaanin alussa käy ilmi, Humbert lukitaan vankilaan. 
   Nabokov on neuvonut kirjoittajia: "Hyväile pyhiä yksityiskohtia." Lolitan kerronnassa nämä yksityiskohdat kerrostuvat loputtomaksi mielikuvien, vaikutelmien ja maisemien kokonaisuudeksi, josta muodostuu eräs kirjallisuushistorian merkillisimmistä suhteista. Humbertin järkkyvän mielenterveyden kaksi puolta, kylmä rationaalisuus ja runollinen hellyys, asettavat tarinalle rajat, joiden puitteissa Dolores jää lukijallekin osittain mystiseksi hahmoksi, pikemminkin Humbertin tajunnan varaan rakennetuksi nymfetiksi kuin orvoksi tytöksi murrosiän kynnyksellä. Taidokkaasti rakennettu romaani jättääkin lukijalleen enemmän kysymyksiä kuin vastauksia, mutta samalla se tuo äärettömän lähelle inhimillisen omistushalun ja eläimellisen pakkomielteen mysteeriä.

Heinäkuu

   Vastapäisen seinän peilistä tuijottaa lähes vieras olento, väsyneet silmät mittailevat puoliavoimina nuhjaantunutta t-paitaa ja sekaisiksi vyyhdeiksi purkautunutta poninhäntää. Sammutan valot uudestaan, ja silmien särky helpottuu.
   Vanha, kosteuden turvottamista puitteistaan jumiin jäänyt ikkuna murahtaa nykäistessäni sen auki. Pysähdyn kuulostelemaan ääniä alakerrasta. Ei mitään. Kipuan pöytäni yli ikkunalaudalle ja asetun istumaan selkä vanhaa, sään kuluttamaa ikkunankarmia vasten.
   Kesäyöt eivät ole koskaan pimeitä. Auringon muisto viipyy vielä taivaalla himmentäen kuun valkoiseksi aaveeksi taivaanrannassa. Ikkunan alla avautuva puutarha peittyy nuorten koivujen heittämiin varjoihin, joissa yökköset lepattavat hopeapisaroina marjapensaalta toiselle. Jostain pihatien takaa avautuvien peltojen toiselta puolen kantautuu hiljaisena villi ulvahdus, ehkä eläimen, ehkä ihmisen.
   Annan keuhkojeni tyhjetä hitaasti, yksi varovainen henkäys kerrallaan. En uskalla sulkea silmiäni putoamisen pelossa, mutta painan otsani polvia vasten lepääviin käsiin. Humala on jo kulunut pois silmieni takaa, jos se oli siellä koskaan ollutkaan. Sormeilen järviveden kovettamia hiussuortuvia ja kiedon viilenneet käteni ympärilleni. Jalkapohjissa pistelevät vielä viimeiset hiekanjyvät muistona keskikesän lämmittämästä rannasta, ohitse välähtäneestä illasta, auringonlaskun ja -nousun yhtäaikaisesta aavistuksesta lilan ja mustelmansinisen sävyihin peittyneellä taivaalla.

Versot nousevat keväällä

   Golberg kirjoittaa Etelästä, sen historiasta, sen tuoksusta, sen rikkaasta maaperästä, joka versoo kolmensadan vuoden takaista kärsimystä. Kun hän kuvailee maata, tiedän, että minullakin on maa, kiinteä alkupiste, jota en voi sulkea pois kirjoittaessani. Oitin sammalen peittämät kuusimetsät, rehevöitynyt lampi, sammakoiden asuttama kaivo. Ohut kerros multaa peruskallion päällä, multaa, johon on kuitenkin ehtinyt imeytyä paikan tuntu. Tälle mäelle tiilitehtaan johtaja halusi rakentaa kartanonsa 1900-luvun alussa, hän käski istuttaa hedelmäpuut ja louhia graniittiset portaat metsän uumeniin. Talolta saattoi nähdä lammen, joka välkehti kesäpäivinä parvekkeella kahviaan juovien naisten kasvoille, ja lammen ympärille rakentui vanha kylä, tehdas ja työläisten asuintalot. Siksi Etelän tuntu on ikuistunut juurevana myös tähän maaperään; asetelma on sama, johtajat ja työläiset, jotka kohottivat katseensa peltotöiden lomassa puunlatvoihin samoin, kuin toiset tekivät kaukaisen valtameren toisella puolen. Toivoisin voivani kysyä, onko teksteissäni samaa juurevuutta, kuvastuuko niistäkin kotipaikan vuosisatainen perintö.

Hyppy

 Valtameri huokaisi välinpitämättömästi, oli se niellyt kitaansa ihmisiä ennenkin, samoin kuin loputtoman määrän kuonaa ja kuolemaa. Väkijoukkokin hajaantui nälkänsä tyydytettyään, eikä kukaan heistä maininnut myöhemmin totuutta, jos sitä ylipäänsä muisti. Kohtalon punos oli tullut solmukohtaansa, ja siitä eteenpäin se jatkui jälleen sävyisänä kehränä, jossa näyttämöt seuraavat toisiaan, masentuneet hyppäävät ja ihmisjoukot yrittävät estää. Kun on antanut näylle pikkusormen, se ahmaisee kyynärpäätä myöten, eikä vain alkuperäistä kohdettaan; se nielaisee mielen, joka ajan myötä pakenee vesimassojen alla mätänevästä kallosta ollakseen yhtä suuremman järjen kanssa. Illalla ihmiset istuvat kotisohvilleen, he ovat ansainneet aviopuolisonsa keittämän teekupillisen, ja seuraavat televisiosta uutta, herkullista, nälkäistä, shokeeraavaa, eloisaa, limaista, kehnoa, loppumatonta saippuasarjaa.

Ylitsevuotavaa

Tiimalasini valuu punaista hiekkaa
Kaadan maljan täyteen,
juon
   Elämälle
juon
   Kuolleille
juon
   Unohtaakseni ja nauraakseni
   Ja koska naurat kanssani