Versot nousevat keväällä

   Golberg kirjoittaa Etelästä, sen historiasta, sen tuoksusta, sen rikkaasta maaperästä, joka versoo kolmensadan vuoden takaista kärsimystä. Kun hän kuvailee maata, tiedän, että minullakin on maa, kiinteä alkupiste, jota en voi sulkea pois kirjoittaessani. Oitin sammalen peittämät kuusimetsät, rehevöitynyt lampi, sammakoiden asuttama kaivo. Ohut kerros multaa peruskallion päällä, multaa, johon on kuitenkin ehtinyt imeytyä paikan tuntu. Tälle mäelle tiilitehtaan johtaja halusi rakentaa kartanonsa 1900-luvun alussa, hän käski istuttaa hedelmäpuut ja louhia graniittiset portaat metsän uumeniin. Talolta saattoi nähdä lammen, joka välkehti kesäpäivinä parvekkeella kahviaan juovien naisten kasvoille, ja lammen ympärille rakentui vanha kylä, tehdas ja työläisten asuintalot. Siksi Etelän tuntu on ikuistunut juurevana myös tähän maaperään; asetelma on sama, johtajat ja työläiset, jotka kohottivat katseensa peltotöiden lomassa puunlatvoihin samoin, kuin toiset tekivät kaukaisen valtameren toisella puolen. Toivoisin voivani kysyä, onko teksteissäni samaa juurevuutta, kuvastuuko niistäkin kotipaikan vuosisatainen perintö.

Hyppy

 Valtameri huokaisi välinpitämättömästi, oli se niellyt kitaansa ihmisiä ennenkin, samoin kuin loputtoman määrän kuonaa ja kuolemaa. Väkijoukkokin hajaantui nälkänsä tyydytettyään, eikä kukaan heistä maininnut myöhemmin totuutta, jos sitä ylipäänsä muisti. Kohtalon punos oli tullut solmukohtaansa, ja siitä eteenpäin se jatkui jälleen sävyisänä kehränä, jossa näyttämöt seuraavat toisiaan, masentuneet hyppäävät ja ihmisjoukot yrittävät estää. Kun on antanut näylle pikkusormen, se ahmaisee kyynärpäätä myöten, eikä vain alkuperäistä kohdettaan; se nielaisee mielen, joka ajan myötä pakenee vesimassojen alla mätänevästä kallosta ollakseen yhtä suuremman järjen kanssa. Illalla ihmiset istuvat kotisohvilleen, he ovat ansainneet aviopuolisonsa keittämän teekupillisen, ja seuraavat televisiosta uutta, herkullista, nälkäistä, shokeeraavaa, eloisaa, limaista, kehnoa, loppumatonta saippuasarjaa.

Ylitsevuotavaa

Tiimalasini valuu punaista hiekkaa
Kaadan maljan täyteen,
juon
   Elämälle
juon
   Kuolleille
juon
   Unohtaakseni ja nauraakseni
   Ja koska naurat kanssani

Kuohu

   Viime kesänä punaiseksi maalattu aita helmeilee sateesta, joka on kutonut hiukseni vesipisaroiden kimmeltäväksi verkoksi. Ensin tunnen hyisen, kevättalvisen veden saavuttavan päänahkani, ja pian pisarat jo virtaavat vuolaina jokina otsani uurteista ensin kulmiin, jatkaen siitä matkaansa untuvan peittämille ohimoille ja nenän vieriä pitkin itsepäiselle amorinkaarelle. 
   Sähkökitara ja ajatusta nopeampi rummutus kajahtelevat kuulokkeista yksityiseksi nautinnokseni, jota volume-nappi rajoittaa äidillisen säntillisesti. Haluan kuulla musiikin niin, että se tuhoaa jotain peruuttamattomasti pääni sisällä, antaa äänen kuohua ylitseni ja hukuttaa minut. Sateen hyökkäävä kuohunta rauhoittuu asteittain tunnustelevaksi tihkuksi, jonka pienet neulanpistot tarttuvat hopeahelminä vaatteisiin. Sää on tyhjentänyt jo ennestäänkin hiljaiset kadut edestäni, tavallisesti eloisat lähiöt näyttävät pimeässä vääristyneeltä, post-apokalyptiseltä maisemamaalaukselta. 
   On parempi, että yö on pilvinen. Tällä hetkellä tuntuu lohdullisemmalta olla näkemättä mitään niin vertauskuvallisen kaunista kuin yötaivas jumalatartähtikuvioineen, vaikka tiedänkin niiden siellä olevan.

Ovellasi ei ole nimeä

Ovellasi ei ole nimeä

Ei liioin korvia, jotka kääntyisivät puoleeni

Kun rappukäytävä kajahtelee

Kuolevan eläimen huudoistani

Ovellasi ei ole nimeä

Eikä selkää, joka tuntisi

Siniset sormeni saranoillaan

Tai kuinka postiluukustakin

Yritän löytää valosi

Ovellasi ei ole nimeä

Olisinpa erehtynyt osoitteesta

Runoja

Milloin

Milloin aloin pelätä

toista ihmistä?

Samaanko aikaan

kun aloin pelätä itseäni?

Ei minua opetettu siihen.

Olenko unohtanut

että olet unelma

josta en uskaltanut unelmoida.

Vesilasi

En tiedä

millaista on olla sinä

Ja siksi

palan halusta kysyä

vesilasista tarjottimellasi.

Iltapäiväsade

Olen synteettiset puut.

Oksennan, kunnes on palanut ranka

Olen liejua, valun, liian nuori näin rumaksi.

Olen otsarypyt ja ansaitsemattomia hymyjä,

tahdoton taivas ja särkevät silmät

ja haamuiksi imetyt ihmiset.

Auringonsäde

Puolisokeat silmät

hakeutuvat jälleen ikkunaan

terävämpinä kuin eilen

tai toissapäivänä

sillä hän on nähnyt taivaan.

Uneton

   Sekoitun öljyisiin ääniin, juopuneen miehen houreeseen – olen unettomien William S. Burroughs, mutten kuitenkaan, olen ruumiiton, ajasta ja tilasta irrallinen tyhjyyden muotoinen kappale. Näkökenttäni kaukaisimmilla rajoilla erotan ohikiitävänä mätänevän, orgaanisen aineksen lemun peittämän elämän valvemaailman, joka ei voi kilpailla kaikin kuviteltavissa olevin kontrastein hermoratojen minua varten koristelemalle synapsivirralle. Särkevät silmät ja niiden takana säkenöivät sateenkaaren väriset tähdet. Absoluuttinen, puhekyvyn vievä väsymys, joka saa lihakset nykimään marionettinuken raajojen lailla.